Yksityisessä voittoa tavoittelemattomassa sairaalassamme 362 LEP-potilasta kävi kirurgisissa ja toimenpidevastaanotoissamme, joihin liittyi anestesiapalveluja. Heinäkuussa 2010 The Office of Inspector General (OIG) under the Department of Health and Human Services raportoi tiedoista, jotka saatiin vuonna 2009 tehdystä vapaaehtoisesta kyselytutkimuksesta, johon osallistui 140 satunnaisesti valittua Medicare-palveluntarjoajaa ja jossa heitä pyydettiin vastaamaan neljään 14:stä CLAS-standardista, joiden katsottiin kuvastavan sitä, millaisia kielipalveluja palveluntarjoajien olisi tarjottava. CLAS-standardin 4 mukaan ”terveydenhuolto-organisaatioiden on tarjottava ja tarjottava kielellistä apua, mukaan lukien kaksikielinen henkilökunta ja tulkkauspalvelut, maksutta jokaiselle potilaalle/kuluttajalle, jolla on rajoitettu englannin kielen taito, kaikissa asiointipisteissä ja oikea-aikaisesti kaikkina aukioloaikoina”. OIG:n raportissa vain 64 prosenttia tutkituista sairaaloista ilmoitti täyttävänsä tämän standardin johdonmukaisesti. Vuonna 2010 julkaistussa erillisessä tutkimuksessa Diamond ja kollegat raportoivat, että suurin osa heidän kyselyynsä vastanneista palveluntarjoajista ilmoitti pystyvänsä tarjoamaan kielipalveluja potilaille 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa . Tuoreessa raportissa, jossa analysoitiin valtakunnallisia tietoja yli 4500 sairaalasta, todettiin, että yli 30 prosenttia sairaaloista ei tarjonnut kielipalveluja. Sairaalatyypin mukaan jaoteltuna Schiaffino ja kollegat havaitsivat, että yksityiset voittoa tavoittelemattomat sairaalat, kuten meidän sairaalamme, tarjosivat LEP-palveluja yleisemmin kuin voittoa tavoittelevat yksityiset tai valtion sairaalat. Kuten kirjoittajat huomauttivat, kun otetaan huomioon, että yksityisten voittoa tavoittelevien sairaaloiden määrä kasvaa koko Yhdysvalloissa, kielipalveluiden puute LEP-potilaille saattaa lisääntyä .

Tutkimuksemme yhtenä tavoitteena oli selvittää, kuinka kauan aikaa henkilökohtaisten tulkkipalveluiden saapuminen kesti, ja sen seurauksena, saattoivatko pidemmät odotusajat johtaa siihen, että tapaukset joko peruuntuvat tai etenevät ilman tulkkipalveluiden käyttöä. Henkilökohtaisten tulkkipalvelujen keskimääräinen odotusaika oli 19 minuuttia, mutta vaihteluväli oli jopa 100 minuuttia. Yhdenkään potilaan ei raportoitu käyneen läpi toimenpidettä ilman kielipalveluja, koska henkilökohtaisen tulkin odotusaika oli pidentynyt. Niissä tapauksissa, joissa henkilökohtaista tulkkia ei joko alun perin tiedetty olevan saatavilla tai joissa odotusaika oli niin pitkä, että tapaukset saattoivat viivästyä, käytettiin sen sijaan joko puhelintulkkauspalveluja tai ammattimaisia videoneuvottelupalveluja. Diamond ja kollegat raportoivat, että 78 prosenttia päivystysosastojen kyselyyn vastanneista ilmoitti pystyvänsä tarjoamaan kielipalveluja 15 minuutin kuluessa potilaan saapumisesta yleisimmän kielen osalta, ja alle puolet (48 prosenttia) pystyi tarjoamaan kielipalveluja kolmanneksi yleisimmän kielitarpeen osalta. Heidän mukaansa yleisimmät syyt viivästymiseen olivat tarvittava kieli, vuorokaudenaika, käytettävissä olevien tulkkien rajallinen määrä, tulkin sijainti pyynnön esittämisajankohtana, tarpeen kiireellisyys ja tarvittavien kielipalvelujen kliininen sijainti. Vaikka analysoimissamme kliinisissä toimintaympäristöissä ei vaadittu 15 minuutin vastausaikaa, pitkät odotusajat vaarantaisivat tapauksen viivästymisen. Puhelintulkkauspalvelujen tai ammattimaisten VRI-palvelujen oikea-aikainen saatavuus ei johtanut siihen, että yhtään tapausta olisi peruttu tai potilaalle olisi tehty toimenpiteitä ilman, että hänelle olisi tarjottu jonkinlaisia tulkkauspalveluja. Vastaavasti näiden palvelujen tilaaminen voi auttaa muita sairaaloita ja klinikoita tilanteissa, joissa riippuvuus henkilökohtaisten tulkkien käytöstä ei ole mahdollista.

LEP-potilaiden kielellinen avustaminen voi tapahtua monissa eri muodoissa, kuten monikielisten lääkäreiden ja muun terveydenhuoltohenkilökunnan, henkilökohtaisten ammattitulkkien, puhelintulkkauspalvelujen, ammattimaisten VRI-palvelujen, lomakkeiden ja koulutusmateriaalin kirjallisen käännöksen sekä epävirallisten tulkkien, kuten potilaan perheenjäsenten ja ystävien, käytön avulla. Huolimatta mahdollisuudesta käyttää joko henkilökohtaisia ammattitulkkeja, puhelintulkkauspalveluja tai ammattimaisia VRI-palveluja tutkimuksessamme 10 potilasta (3 %) kieltäytyi sairaalassa toimivien tulkkauspalvelujen avusta ja sen sijaan joko perheenjäsenet tai muut tuttavat tarjosivat tulkin kieliapua. Tämä prosenttiosuus on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin Ginden ym. raportoima lähes 2,5-kertainen kasvu (24 % vs. 59 %) vuosien 2002 ja 2008 välillä, kun he arvioivat Bostonin päivystyspoliklinikoilla käyneiden potilaiden kieliavustussuuntauksia sen jälkeen, kun Massachusettsin osavaltiossa oli pantu täytäntöön pakollista tulkkausta koskeva lainsäädäntö. Ammattitulkkien käytön tärkeys joko yksin tai yhdessä perheenjäsenten tai ystävien kanssa on vakiintunut. Karlinerin ym. vuonna 2007 julkaisemassa järjestelmällisessä katsauksessa todettiin, että ammattitulkkien käyttö verrattuna tilapäistulkkeihin (perheenjäsenet tai kaksikielinen sairaalahenkilökunta) paransi kielitaidottomien potilaiden saaman hoidon laatua. Analysoituaan videoituja potilaan ja lääkärin välisiä tapaamisia, joissa joko ammattitulkki tai perheenjäsen avusti tulkkauspalveluissa, Rosenberg ja kollegat havaitsivat, että ammattitulkit välittivät suurelta osin tietoa suoraan lääkärin ja potilaan välillä, kun taas tulkkina toimivat perheenjäsenet puhuivat todennäköisemmin omana itsenään . He päättelivät, että vaikka perheenjäsenellä voi olla hyödyllinen rooli potilaan puolestapuhujana, ammattitulkin käyttö on silti tarpeen sen varmistamiseksi, että tiedot välittyvät tarkasti potilaan ja lääkärin välillä.

Laitoksessamme on kirjalliset periaatteet, jotka jyrkästi vastustavat perheenjäsenten käyttöä tulkkina, paitsi ”hengenvaarallisissa tilanteissa”, kun tulkkauspalveluja ei ole saatavissa ajoissa tai kun potilas kieltäytyy tällaisista palveluista. Näissä tilanteissa hoitohenkilökunta voi pyytää laitoksen tarjoamia tulkkauspalveluja tiedonvaihdon oikeellisuuden varmistamiseksi. Diamond et al. havaitsivat, että 62 prosenttia sairaaloista ilmoitti vuonna 2010 tekemässään tutkimuksessa, että potilaiden perheenjäseniä tai ystäviä käytetään tulkkeina erikielisille potilaille. Seitsemänkymmenellä prosentilla näistä sairaaloista oli käytössään käytäntöjä, jotka rajoittivat tämän käytännön esimerkiksi tilanteisiin, joissa potilaat kieltäytyivät sairaalan käytettävissä olevista resursseista, hätätilanteisiin, jos potilas oli allekirjoittanut poikkeusluvan, tai lääkärin harkinnan mukaan . Joissakin käytännöissä kiellettiin potilaan tai perheenjäsenten käyttö tietyissä kliinisissä tilanteissa, kuten invasiivisia toimenpiteitä koskevissa keskusteluissa, hoidon suunnittelussa ja tietoon perustuvassa suostumuksessa . On myös huomattava, että vuoden 2010 Affordable Care Act -lain 1557 §:n mukaan ammattitaidottomien tulkkien käyttö on kielletty .

Tulkkipalvelujen tarjoamisen kokonaiskustannukset vuonna 2016 lääketieteellisellä kampuksellamme olivat 5 847 000 dollaria. Vaikka vain murto-osa näistä kustannuksista johtui suoraan potilaista, jotka kävivät tutkimuksessamme kartoittamillamme kirurgisilla ja toimenpidevastaanottoalueilla, henkilökohtaisten tulkkien saatavuus kaikkien potilaidemme tarpeiden täyttämiseksi edellyttää yhteensä 43 kokoaikaista työntekijää vastaavaa tulkkia. Henkilökohtaisten tulkkien palkka- ja etuuskustannusten (4 290 000 dollaria lääketieteellisellä kampuksellamme vuonna 2016) lisäksi tulevat puhelintulkkauspalveluista ja ammattimaisista VRI-palveluista aiheutuvat sopimuskustannukset (1 528 000 dollaria lääketieteellisellä kampuksellamme vuonna 2016). Minnesotan osavaltio on yksi niistä 13 osavaltiosta, jotka tarjoavat terveydenhuollon tarjoajille jonkin verran korvausta kustannuksista, jotka aiheutuvat kielipalvelujen tarjoamisesta LEP-potilaille. Vaikka tulkkauspalvelujen tarjoamisesta aiheutuvat kustannukset voivat olla korkeat, sairaaloille ja muille palveluntarjoajille maksetaan rajoitetusti korvauksia. Medicare ei korvaa kielipalveluja. Osavaltioiden Medicaid-ohjelmat ja lasten sairausvakuutusohjelmat (SCHIP) voivat kerätä liittovaltion vastaavia varoja korvatakseen osavaltionsa palveluntarjoajille tulkkauspalveluista aiheutuvat kustannukset. Lääkelaitoksemme ei veloita potilaita tai vakuutuksenantajia tulkkauspalvelujen tarjoamisesta aiheutuvista kustannuksista, mutta ne voivat hakea korvausta Minnesotan osavaltiolta niille potilaille, jotka saavat sairaanhoitoapua.

Yhdysvaltojen tarkastusviraston (Office of the Inspector General of the United States) vuonna 2010 laatimassa raportissa 27 prosenttia palveluntarjoajista ilmoitti, että kielipalvelujen tarjoamisen kustannukset olivat esteenä . Vain 3 prosenttia tutkimukseen osallistuneista palveluntarjoajista sai korvauksen osavaltion tai paikallishallinnon tai Medicaid-järjestelmien kautta. Neljäkymmentäviisi prosenttia tutkimukseen osallistuneista ilmoitti, että lisäapu, mukaan lukien taloudellinen tuki, olisi hyödyllistä, jotta kielipalvelujen tarjoamista kielitaidottomille potilaille voitaisiin parantaa. Näistä kustannusongelmista huolimatta hyvin harva kyselyyn vastanneista tarjosi tietoja kielipalvelujen tarjoamisesta aiheutuvista kustannuksista. Kielipalvelujen tarjoamisen vuosikustannukset vaihtelivat 50 dollarista 779 494 dollariin, kun taas kustannukset LEP-potilasta kohden vaihtelivat 0,33 dollarista 1500 dollariin. Connecticutin osavaltion raportissa vuodelta 2006 arvioitiin, että kielipalvelujen tarjoaminen 22 353:lle LEP-potilaalle, jotka kuuluivat osavaltion Medicaid-ohjelmaan ja jotka käyttivät 4,6 prosenttia kaikista Medicaid-palveluista, maksaisi noin 4,7 miljoonaa dollaria. Vuonna 2008 julkaistussa raportissa, joka koski kielipalveluja Minnesotan maaseudulla sijaitsevissa sairaaloissa, todettiin, että 25 prosenttia sairaaloista ilmoitti kohtaavansa merkittäviä taloudellisia rasitteita näiden palvelujen tarjoamisessa. Diamondin ja kollegoiden laatimassa tutkimuksessa kustannukset ja vakuutuskorvausten puuttuminen olivat yleisin syy, jonka sairaalat mainitsivat syyksi siihen, miksi ne eivät tarjoa kielipalveluja. Mielenkiintoista oli kuitenkin se, että ilmoitettujen vaatimusten noudattamisasteissa ei ollut eroa niiden osavaltioiden sairaaloiden välillä, jotka tarjoavat jonkin verran korvausta Medicaid-ohjelmansa kautta. Vaikka Medicaid- ja SCHIP-tulkkauspalvelut voidaan korvata, Medicare- ja muille potilaspalveluista korvausta saaville väestöryhmille tarjottavien palvelujen korvaamisessa on edelleen puutteita. LEP-potilaiden määrän lisääntyessä ajan mittaan ja mahdollisten uusien kielellisen avun tarjoamista koskevien velvoitteiden myötä taloudelliset vaikutukset ovat monille terveydenhuollon laitoksille todennäköisesti jatkossakin haasteellisia.