Ensimmäinen kiinalais-japanilainen sota

Sotilaallinen seikkailuhakuisuus Koreassa – vaikka kansallismieliset ja toisinaan liberaalit, jotka pyrkivät edistämään asioitaan yhdessä korealaisten uudistusmielisten kanssa, kannattivat sitä – oli edelleen hallituksen vastustama. Japani oli saanut kauppaoikeudet Korean Pusanin (Busan), Wŏnsanin ja Inch’ŏnin (Incheon) satamissa, ja Kiina vastasi pakottamalla Korean suostumaan kauppasopimukseen, joka suosi voimakkaasti kiinalaisia kauppiaita. Kun Japanin itsevarmuus Koreassa lisääntyi, Kiina osoitti olevansa valmis vastustamaan sekaantumista sen tärkeimmäksi sivuvallaksi katsotun valtion asioihin. Vuoden 1883 jälkeen Kiinan etuja Koreassa edusti Yuan Shikai, joka oli valppaana Japanin etenemisen aiheuttaman vaaran edessä. Vuosien 1882 ja 1884 välikohtaukset, jotka olisivat voineet johtaa sotaan Kiinan ja Korean välillä, ratkaistiin sen sijaan kompromissilla. Itō tapasi kiinalaisen valtiomiehen Li Hongzhangin Tianjinissa vuonna 1885 saadakseen aikaan sopimuksen, jonka mukaan Kiina ja Japani eivät lähettäisi joukkoja Koreaan ilmoittamatta asiasta ensin toisilleen.

1890-luvun alkuun mennessä oli yhä selvempää, että kiinalainen vaikutus Koreassa oli muuttumassa hallitsevaksi. Samaan aikaan Meiji-johtajilla oli vaikeuksia säilyttää valtiopäivien hallinta. Vuonna 1894 korealaiset virkamiehet yrittivät tukahduttaa Ch’ŏndogyon, synkretistisen alkuperäiskorealaisen uskonnon, ja sen kannattajat yhdistyivät talonpoikien kanssa kapinaan, joka tuli tunnetuksi nimellä Tonghak-kapina. Korean kuningas pyysi Kiinalta sotilaallista apua levottomuuksien tukahduttamiseksi. Kun kiinalaiset ilmoittivat asiasta Tokiolle, Japani lähetti nopeasti joukkoja Koreaan, eikä se kapinan murskaamisen jälkeen osoittanut minkäänlaista taipumusta vetäytyä. Kiinan ja Japanin joukkojen väliset vihollisuudet puhkesivat ensin merellä ja sitten Koreassa heinä-elokuussa 1894. Koko ensimmäisen kiinalais-japanilaisen sodan ajan Japanin modernisoidut joukot olivat kaikkialla voitokkaita. Japanin laivasto upotti tai valloitti suuren osan Pohjois-Kiinan laivastosta, jota oli vaivannut byrokraattinen tehottomuus ja korruptio huoltopalveluissa. Shimonosekissa neuvoteltiin rauhansopimus Itō Hirobumin Japanin puolesta ja Li Hongzhangin Kiinan puolesta 17. huhtikuuta 1895.

Simonosekin sopimuksen ehtojen mukaan molemmat suurvallat tunnustivat Korean itsenäisyyden, ja Kiina luovutti Formosan, Pescadores-saaret (P’eng-hu saaret) ja Liaodongin niemimaan Japanille. Lisäksi Japanille myönnettiin kaikki Euroopan valtojen nauttimat oikeudet, ja se sai merkittäviä uusia taloudellisia myönnytyksiä; uusia sopimussatamia avattiin, ja Japani sai kahdessa erässä 200 miljoonan taelin kultakorvauksen. Vuonna 1896 allekirjoitettu toissijainen kauppasopimus antoi Japanille vapauden harjoittaa kauppaa, valmistusta ja teollisuutta Kiinan sopimussatamissa. Siinä määrättiin myös verovapaudesta Kiinassa kaikille näin valmistetuille tavaroille. Vapautettuaan itsensä juuri länsimaiden määräämistä epätasa-arvoisista sopimuksista Japani asetti naapurilleen vielä ankarammat ehdot.

Euroopan suurvallat eivät olleet vielä valmiita ottamaan Japania vastaan täysivaltaisena tasavertaisena osapuolena Kiinan imperialistisessa kamppailussa. Saksa, Ranska ja Venäjä pakottivat Japanin palauttamaan Liaodongin niemimaan Kiinalle heti Shimonosekin ehtojen tultua julki, eivätkä Japanin Kiinalta saamat lisäkorvaukset juurikaan lieventäneet tätä iskua. Vuonna 1898 Venäjä pakotti Kiinan myöntämään sille vuokrasopimuksen kyseisestä niemimaasta, jossa se kehitti tärkeän laivastotukikohdan Port Arthurissa (Lüshun; nykyisin Dalian, Kiina). Sota osoitti siis, että vaikka japanilaiset aseet riittivätkin Aasian voittoihin, Japani ei pystynyt ylläpitämään niitä ilman länsimaiden tukea. Sota oli kuitenkin Japanille valtava arvovallan lähde, ja se toi Tokion hallitukselle paljon sisäistä tukea. Se myös vahvisti Yamagata Aritomon kaltaisten militaristien asemaa. Seuraavina vuosina Yamagata tekisi paljon sen eteen, että armeija vapautuisi siviilivalvonnasta.