Elisabet II, Jumalan armosta Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan ja sen muiden kuningaskuntien ja alueiden kuningatar, kansainyhteisön päämies, uskon puolustaja
Syntynyt Lontoossa, Englannissa keisarileikkauksella hän on kuningas Yrjö VI:n (silloisen Yorkin herttuan) ja hänen puolisonsa Elisabetin vanhempi tytär, ja hänen nuorempi sisarensa on edesmennyt prinsessa Margaret.
Toisen maailmansodan aikana Elisabet sai isänsä vakuuttuneeksi siitä, että hänen pitäisi saada osallistua suoraan sotaponnisteluihin. Hän liittyi Auxiliary Territorial Service (ATS) -joukkoihin, joissa hänet tunnettiin numerolla 230873 Second Subaltern Elizabeth Alexandra Mary Windsor. Hänet koulutettiin kuljettajaksi. Tämä koulutus oli ensimmäinen kerta, kun häntä opetettiin muiden oppilaiden kanssa. Sanotaan, että hän nautti siitä suuresti ja että tämä kokemus sai hänet lähettämään omat lapsensa kouluun sen sijaan, että hän olisi opettanut heitä kotona.
Elisabet nousi valtaistuimelle isänsä kuoltua vuonna 1952.
Hän avioitui Kreikan ja Tanskan prinssi Philipin kanssa marraskuussa 1947. (Prinssi Philip oli luopunut vaatimuksestaan Kreikan valtaistuimelle ja häntä kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä luutnantti Phillip Mountbatten, RN ennen kuin hänestä tehtiin Edinburghin herttua avioliittoa edeltävänä iltana). Heillä on neljä lasta. Vaikka kuningashuoneen nimi on Windsor, kuningatar Elisabet II:n ja prinssi Philipin jälkeläisille määrättiin henkilökohtainen sukunimi Mountbatten-Windsor. (Henkilökohtainen sukunimi muutettiin vuonna 1960 annetulla asetuksella.) Lähde: Buckinghamin palatsi.)
Kuninkaallisen perheen muuhun osaan erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla kohdistuneista perättäisistä kiistoista huolimatta (mukaan lukien laaja uutisointi prinssi Philipin taipumuksesta verbaalisiin kömmähdyksiin ja hänen lastensa avio-ongelmista) kuningatar Elisabet on edelleen huomattavan kiistaton ja laajalti arvostettu henkilö. Hän on onnistunut heijastamaan lähes täydellisesti brittiyleisön odotuksia roolistaan, lukuun ottamatta yhtä merkittävää poikkeusta, kun hänen ja muiden kuninkaallisten katsottiin suhtautuvan välinpitämättömästi Walesin prinsessa Dianan kuolemaa 31. elokuuta 1997 seuranneeseen julkiseen surunpurkaukseen.
Persoonallisuus ja imago
Hän on sekä julkisuuden henkilö että kaiken järjen mukaan erittäin yksityinen ihminen. Hän ei ole koskaan antanut lehtihaastatteluja, ja hänen näkemyksensä poliittisista kysymyksistä ovat suurelta osin tuntemattomia lukuun ottamatta niitä harvoja hallitusten päämiehiä, jotka ovat käyneet hänen kanssaan yksityisiä keskusteluja. Hänellä ei tiettävästi ole juurikaan läheisiä ystäviä, vaan hän pitää mieluummin hevosten ja corgien seurasta, joiden alalla häntä, kuten monia muitakin kuninkaallisia, pidetään asiantuntijana. Häntä pidetään myös erinomaisena miimikkona, jonka vaikutelmia ihmisistä pidetään ensiluokkaisina. Eräs brittiläinen impressionisti sanoi kerran, että jos Britannian monarkia lakkautettaisiin, hän palkkaisi tytön seuraavana päivänä esitykseensä, niin hyviä ovat hänen imitaationsa.
Hänen entiset pääministerinsä puhuvat hänestä paljon. Kuningattareksi tultuaan hän viettää päivittäin keskimäärin kolme tuntia ”laatikoiden tekemisellä” eli lukemalla eri ministeriöistä, suurlähetystöistä jne. hänelle lähetettyjä valtiollisia asiakirjoja. Koska hän on tehnyt tätä vuodesta 1952 lähtien, hän on luultavasti nähnyt niin paljon maailmanpolitiikasta tuona aikana kuin kukaan muu, ja näin ollen hän voi esittää Tony Blairille havaintoja, jotka perustuvat asioihin, joita Harold Wilson, Harold Macmillan, Ted Heath, Winston Churchill ja monet muut korkea-arvoiset johtajat, joiden kanssa hän on puhunut, ovat hänelle sanoneet. Hän ottaa vastuunsa tässä suhteessa vakavasti ja mainitsi kerran ”mielenkiintoisen sähkeen” ulkoministeriöstä silloiselle pääministerille Winston Churchillille vain huomatakseen, ettei hänen pääministerinsä ollut vaivautunut lukemaan sitä, kun se oli tullut hänen laatikkoonsa.
Poliittinen rooli
Pääministerit suhtautuvat hyvin vakavasti viikoittaisiin tapaamisiinsa hänen kanssaan. Yksi sanoi ottavansa ne vakavammin kuin pääministerin kysymykset alahuoneessa, koska hänellä olisi paremmat tiedot ja enemmän rakentavaa tietoa kuin mikään, mitä hän joutuisi kohtaamaan lähetyslokerossa. Hän tapaa säännöllisesti myös yksittäisiä ministereitään. Jopa ministerit, joiden tiedetään olevan tasavaltalaismielisiä, puhuvat hänestä paljon ja arvostavat näitä tapaamisia. Hän saa myös päivittäin raportteja siitä, mitä parlamentissa tapahtuu, ja hän tapaa usein Skotlannin pääministerin, jonka hän (nimellisesti) nimittää. (Edinburghin kuninkaallinen palatsi, Holyroodhousen palatsi, joka oli aikoinaan Skotlannin kuninkaiden ja kuningattarien, kuten Marian, Skotlannin kuningattaren, koti, on nykyään taas säännöllisesti käytössä, ja ainakin yksi kuninkaallisen perheen jäsen, usein Walesin prinssi tai kuninkaallinen prinsessa, asuu siellä usein). Hän saa myös raportteja Walesin yleiskokouksesta.
Vaikka yleissopimus velvoittaa häntä olemaan puuttumatta suoraan politiikkaan, hänen palvelusaikansa pituus, se, että hän on ollut jokaisen pääministerin luottamushenkilö Sir Winston Churchillin jälkeen, ja hänen tietämyksensä maailman johtajista merkitsevät sitä, että kun hän ilmaisee mielipiteensä, vaikkakin varovaisesti, hänen sanoihinsa suhtaudutaan vakavasti. Muistelmissaan Margaret Thatcher kuvailee viikoittaisia tapaamisiaan kuningattaren kanssa seuraavasti:
”Jokainen, joka kuvittelee, että ne ovat pelkkää muodollisuutta tai rajoittuvat sosiaalisiin hienouksiin, on aivan väärässä; ne ovat rauhallisen asiallisia, ja Hänen Majesteettinsa tuo mukanaan valtavan ymmärryksen ajankohtaisista asioista ja laajan kokemuksen.”
Rhodesian kiista 1970-luvun lopulla on näkyvä esimerkki kuningattaren hienovaraisesta vaikuttamisesta politiikkaan. Vuonna 1973 lordi Grenvillen Rhodesian-vierailustaan laatima raportti masensi aluksi silloista työväenpuolueen hallitusta, sillä siinä raportoitiin vain vähäisistä liikkeistä Ian Smithin hallinnossa. Keskusteltuaan James Callaghanin kanssa Buckinghamin palatsissa järjestetyillä valtiollisilla illallisilla kuningatar totesi kuitenkin yksityissihteerinsä välityksellä, että vaikka liikehdintä oli vähäistä, kaikki liikehdintä oli muutosta aiempaan ja saattoi merkitä muutoksen alkua. Hänen havaintonsa, joka perustui ulkoministeriön raporttien lukemiseen useiden vuosien ajan (myös vuosina, jolloin kyseiset työväenpuolueen ministerit eivät olleet virassa), vaikutti siihen, että työväenpuolueen hallitus saatiin vakuuttuneeksi siitä, ettei yhteydenpitoa Smithin johtamaan Rhodesiaan pidä keskeyttää. Yhteydenpito oli alkusysäys sille, mistä lopulta tuli Lancaster House -sopimus, joka johti Zimbabwen syntyyn. Kun pääministeriksi tuli Margaret Thatcher, jonka tiedettiin suhtautuvan myönteisesti Ian Smithiin, pelättiin, että yhteydenpitoa saatettaisiin vähentää, mutta erään Thatcherin kabinettiministerin mukaan kuningattaren ja Thatcherin ulkoministerin lordi Carringtonin ”huumaava sekoitus” piti hänet kiinni edellisen työväenpuolueen hallituksen kehittämässä prosessissa.
Vaikka hänen poliittisia näkemyksiään ei ole koskaan ilmaistu julkisesti, hänen uskotaan pitävän keskustalaisia, jopa hieman vasemmistolaisia näkemyksiä. Hänen katsottiin olevan lähempänä Harold Wilsonia kuin Edward Heathia ja varmasti lähempänä Tony Blairiä kuin Margaret Thatcheria. Thatcherin hallituskauden aikana nimeltä mainitsematon lähde Buckinghamin palatsissa kertoi, että kuningatar oli huolissaan siitä, että Thatcherin hallituksen oikeistolainen politiikka jakoi Britanniaa ja vahingoitti Kansainyhteisöä. Hänen kiitoksensa Pohjois-Irlannin pitkäperjantaisopimukselle herätti Pohjois-Irlannissa joitakin valituksia joidenkin sopimusta vastustaneiden demokraattisen unionistipuolueen unionistien keskuudessa, muun muassa Irlannin hallitukselle annetusta roolista, brittiläisten symbolien alentamisesta pohjoisessa ja Sinn F驮:n läsnäolosta Pohjois-Irlannin toimeenpanevassa elimessä.
Kansainväliset suhteet
Hänen henkilökohtaiset ystävyyssuhteensa Nelson Mandelan, Mary Robinsonin, Bill Clintonin ja muiden kaltaisten johtajien kanssa ovat tehneet hänestä poikkeuksellisen hyvin perillä maailman asioista. Toisinaan tällaiset yhteydet ovat osoittautuneet erittäin hyödyllisiksi Britannialle. Pääministerinä John Majorilla oli kerran kansainyhteisön konferenssissa vaikeuksia työskennellä erään kansainyhteisön johtajan kanssa. Kuningatar, joka tunsi kyseisen johtajan, arveli, että ongelmia saattaisi syntyä, ja ilmoitti Britannian pääministerille, että hänellä ja kyseisellä johtajalla oli yhteinen kiinnostus urheiluun. Majuri käytti tätä tietoa luodakseen molempien miesten välille henkilökohtaisen suhteen, joka lopulta hyödytti molempia maita. Samoin hän teki aloitteen, kun Irlannin presidentti Mary Robinson alkoi vierailla Isossa-Britanniassa, ehdottamalla hänen hallitukselleen, että tämä kutsuisi irlantilaisen kollegansa kohteliaalle vierailulle palatsiin. Irlannin hallitus tuki ajatusta innokkaasti. Tuloksena oli uraauurtava ensimmäinen Irlannin presidentin vierailu Britannian monarkin tapaamiseen.
Sen jälkeen Mary Robinson kutsuttiin viralliselle vierailulle Britanniaan. Sittemmin Walesin prinssi, Yorkin herttua, kuninkaallinen prinsessa, Wessexin jaarli ja Edinburghin herttua ovat kaikki vierailleet Irlannissa, ja monet heistä ovat matkustaneet Uachtarᩮ:ksi tapaamaan Irlannin presidenttiä. Irlannin peräkkäiset presidentit ja pääministerit ovat myös vierailleet Buckinghamin palatsissa, ja presidentti McAleese osallistui aiemmasta poiketen merkittävään kuninkaalliseen tapahtumaan, kuningatar Elisabet kuningataräidin (joka oli samalla Irlannin viimeinen kuningatar) valtiollisiin hautajaisiin vuonna 2002. Odotukset ovat korkealla, että kuningatar tekee lähitulevaisuudessa valtiovierailun Irlantiin Irlannin presidentin vieraana. (Mary McAleese teki kerran julkisesti kohteliaisuuden kuningattarelle, jonka hän oli tuntenut ennen kuin hänestä tuli presidentti, kutsumalla häntä irlantilaisen sanomalehden haastattelussa ”dote” (kiintymyssana, joka tarkoittaa ihanaa ihmistä)).
Tammikuun 2. päivänä 2003 kuningatar hylkäsi Yhdistyneessä kuningaskunnassa toimivan hallituksensa neuvojen mukaisesti jamaikalaisten rastafarien vaatimuksen korvauksista orjuuden vuoksi sen jälkeen, kun rastafarit olivat esittäneet kuningattarelle esityksensä vieraillessaan Jamaikalla vuonna 2002. Rastafariveljille osoitetussa kirjeessä, josta uutisoitiin laajalti jamaikalaisissa tiedotusvälineissä (ks. esimerkiksi tämä raportti Jamaica Gleaner -lehdessä), kuningatar kirjoitti: ”Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön mukaan nykyään tapahtuva orjuuttaminen… on rikos ihmisyyttä vastaan. Historiallinen orjakauppa ei kuitenkaan ollut rikos ihmisyyttä vastaan tai kansainvälisen oikeuden vastainen silloin, kun Ison-Britannian hallitus suvaitsi sitä… Kansainvälisen oikeuden perusperiaatteena on, että tapahtumia on arvioitava niiden tapahtuma-aikana voimassa olleen lain mukaan. Pahoittelemme ja tuomitsemme orjakaupan epäoikeudenmukaisuudet, mutta nämä häpeälliset toimet kuuluvat menneisyyteen. Tämän päivän hallitukset eivät voi ottaa vastuuta siitä, mitä tapahtui yli 150 vuotta sitten…. etsii tapoja muistaa kaikkia orjakaupan uhreja. Tavoitteena on ilmaista orjuutta kohtaan tuntemamme syvä katumus ja samalla katsoa myönteisesti tulevaisuuteen.”
Kuningatar vietti vuonna 2002 kultaista juhlavuottaan, jolloin tuli kuluneeksi 50 vuotta hänen valtaistuimelle nousemisestaan.
Muut tittelit
Yhdistyneen kuningaskunnan kuningattaren lisäksi hän oli valtaistuimelle noustessaan myös Kanadan, Australian, Uuden-Seelannin, Etelä-Afrikan (vuoteen 1961), Pakistanin (vuoteen 1956) ja Sri Lankan (vuoteen 1972) kuningatar. Hallituskautensa aikana hän on ollut myös:
Ghanan kuningatar (1957-1960)
Nigerian kuningatar (1960-1963)
Tansanian kuningatar (1961-1962)
Sierraleonen kuningatar (1961-1971)
Jamaikan kuningatar (1962-nykyisinä vuosina)
Trinidadin ja Tobagon kuningatar (1962-1976)
Ugandan kuningatar (1962-1963)
Kenian kuningatar (1963-1964)
Malawin kuningatar (1964-1966)
Maltan kuningatar (1964-1974)
Gambian kuningatar (1965-1970)
Barbadosin kuningatar (1966-nykyisinä vuosina)
Guyanan kuningatar (1966-1970)
Mauritiuksen kuningatar (1968-1992)
Fijin kuningatar (1970-1987)
Bahaman kuningatar (1973-nykyisin)
Grenadan kuningatar (1974-nykyisin)
Papua-Uuden-Guinean kuningatar (1975-nykyisin)
Solomonsaarten kuningatar (1978-nykyisin)
Sint-Lucian kuningatar (1979-nykyisin)
Sint-Vincentin ja Grenadiinien kuningatar (1979-nykyisin)
Antiguan ja Barbudan kuningatar (1981-nykyisin)
Belizen kuningatar (1981-nykyisin)
Saint Kittsin ja Neviksen kuningatar (1983-nykyisin)
Vuosina 1965-1970 sikäläinen valkoinen vähemmistöhallitus julisti hänet myös Rhodesian kuningattareksi, vaikka hän ei koskaan hyväksynyt tätä virkaa.
Vaakuna
Kuningattarella on neljännesvuosittain, I ja IV Englanti, II Skotlanti, III Pohjois-Irlanti, joka toimii Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaallisena vaakunana. Tämä kilpi on säilynyt muuttumattomana kuningatar Victorian ajoista lähtien.
Kuningatar Elisabetin ja prinssi Philipin lapset
Charles Philip Arthur George (s. 14.11.1948), Walesin prinssi, naimisissa (29.7.1981) ja eronnut (28.8.1996) Lady Diana Frances Spencer (1961-1997)
Anne Elizabeth Alice Louise (s. 15.8.1950), kuninkaallinen prinsessa (Princess Royal), naimisissa (14.11.1973) ja eronnut (28.4.1992) Kapteeni Mark Anthonyn Peter Phillips (s. 1948); naimisissa (12.12.1992) komentaja Timothy Laurence
Andrew Albert Christian Edward (s. 19.2.1960), Yorkin herttua, naimisissa (23.7.1986) ja eronnut (30.5.1996) Sarah Margaret Ferguson (s. 1959)
Edward Anthony Richard Louis (s. 10.3.1964), Wessexin jaarli (Earl of Wessex), naimisissa (19.6.1999) Sophie Rhys-Jones (s. 1965)
>>Hyväksytty.