Meille valkoihoisille amerikkalaisille lapsille opetetaan, että meistä voi tulla mitä vain haluamme. Hyvin harvoin meille sanotaan, ettemme voi olla mustia.

Sen seurauksena valitettavan moni meistä yrittää ja epäonnistuu. Jatkuvan segregaation, populaarikulttuurin normatiivisen valkoisen linssin ja valkoisilta perheiltämme saamamme sosialisaation vuoksi valkoiset lapset saattavat oppia hyvin vähän todellisista mustista ihmisistä ja heidän elämästään. Sen sijaan näemme mustat stereotypioiden ja kaupallisesti markkinoitavan kulttuurin linssin läpi. Kulttuurinen mustuus ja sen merkit ovat erittäin haluttuja hyödykkeitä, jotka, kuten muutkin halutut hyödykkeet, valkoiset tuntevat, että meidän on saatava, vaikka kutsumme lakkaamatta poliiseja oikeiden mustien ihmisten kimppuun ”rikoksesta”, joka johtuu heidän olemassaolostaan avaruudessa.

Mustan kulttuurin tuotteistaminen yhdistettynä mustiin kohdistuvaan väkivaltaan ei ole uusi suuntaus. Se juontaa juurensa ajoista, jolloin eurooppalaiset antoivat orjuuttamilleen afrikkalaisille rahallista arvoa. Orjuuttaminen oli muun muassa markkina-arvon kiinnittämistä mustuuteen – sosiaalisoikeudelliseen kategoriaan, jonka varakkaat eurooppalaiset kolonialistit loivat ja joka sijoittui sen seurannaiskategorian, valkoisuuden, alapuolelle, johon he sijoittivat itsensä ja viime kädessä kaikki muut amerikkalaiset, jotka eivät ole afrikkalaista tai alkuperäisväestön syntyperää. Kyse oli taloudellisesta strategiasta, jolla pyrittiin hillitsemään rotujen välistä työvoiman järjestäytymistä eurooppalaisten vuokratyöntekijöiden ja orjuutettujen afrikkalaisten välillä.

Mutta sillä oli myös moraalinen tarkoitus. Jos teeskentelimme, että afrikkalaiset eivät olleet ihmisiä, emme voineet orjuuttamisen ja sen kauhujen kautta epäinhimillistää heitä. He olivat vain hyödykkeitä, vaihdettavissa ja korvattavissa, ja heidän kulttuurinsa oli myös meidän myytävänä.

//

Vaikka lähes viisi vuosisataa kestäneestä työstä ja kulttuurivarkaudesta huolimatta kukaan valkoinen ei koskaan todella omistanut mustuutta. Me ostimme mustien ruumiit ja varastimme niiden tuottaman työvoiman. Mutta emme koskaan omistaneet mustien ihmisten sieluja.

Kun valkoisiksi rodullistetut ihmiset päättävät tuottaa kulttuuria tilassa, joka on nimenomaan musta, meidän on mietittävä hyvin tarkkaan, mitä teemme. Vaikka saatammekin tuottaa hiphopin, jazzin ja soulin kaltaisia muotoja – jotka mustiksi rodullistetut ihmiset ovat keksineet – meidän on oltava varovaisia erottaaksemme toisistaan asemamme näiden kulttuurien arvostajina ja itse kulttuurin luojina.

Yhteytyminen mustan kulttuurin ilmaisukeinoihin velvoittaa meidät tunnustamaan ja kunnioittamaan niitä nimenomaan mustina. Tämä velvollisuus edellyttää vastuullisuutta, sitoutumista todellisiin mustiin ihmisiin ja mustien olemassaolon historiallisten ja nykyisten olosuhteiden tunnustamista Amerikassa sekä rehellistä tilintekoa suhteestamme niihin.

Amerikan valkoisuus rakentuu mustiksi ja ruskeiksi rodullistettujen ihmisten työvoiman, kulttuurin ja resurssien varastamiselle ja anastamiselle niiden ihmisten toimesta, joiden on uskottava, että me olemme valkoisia. Voidaan väittää, että osallistuminen tähän haltuunottoon on osa sitä, mikä tekee meistä valkoisia, ja jatkuva haltuunotto, joka ylläpitää asemaamme ei-mitään. Valkoisuus on monia asioita, mutta yksi niistä on vastuun puute toisia kohtaan jaetun rodullistamisen perusteella muuhun tarkoitukseen kuin valkoisen ylivallan uusintamiseen. Ei enää.

Olemme hyötyneet jazzista, rock & rollista, funkista ja elektroniikasta, ja nyt työskentelemme myös räpin parissa. Hiphop ja rap ovat mustaa kulttuuria. Kuten aiemmilla mustien musiikkimuodoilla, myös räpillä on juurensa mustien ihmisten kokemuksissa raakuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta valkoisen ylivallan kansakunnassa. Ei ole minun päätettävissäni, pitäisikö genren olla muiden kuin mustien ihmisten ulottuvilla Amerikassa ja muualla maailmassa, jotka jakavat mustien amerikkalaisten kanssa osia tästä kokemuksesta.

Mutta valkoisten ihmisten pitäisi tietää, ettei meidän tarvitse tehdä tätä uudelleen. Jos väitämme kunnioittavamme mustien ihmisyyttä, meidän on kunnioitettava mustien kulttuuria, ja jos kunnioitamme mustien kulttuuria, sen anastaminen omaksi hyödyksemme loppuu meiltä.

//

En tunne sinua, Chef Todd Pulsinelli. Mutta olen valkoinen, ja Instagramisi perusteella myös sinä olet. Vaikutat ahkeralta mieheltä. Ja olet avannut Warbucksin, ”hiphop-ravintolan”, Magazine Streetille. On hienoa, että ilmaiset rakkautesi ruoanlaittoon kirjoittamiesi räppien kautta. Olet ehkä tullut vaatimattomista oloista, ja voit liittää liiketoimintamenestyksesi räppäreiden ryysyistä rikkauksiin -tarinoihin.

Mutta oletko valmis hyväksymään seuraukset, jotka liittyvät identiteettiin, jonka olet luonut itsellesi ja hiphop-ravintolallesi?

Tuketko niitä mustia poikia ja tyttöjä, joiden kulttuuriin viittaat, ja joita pidetään tässä kaupungissa ansaitsemattomina hyvin rahoitettuun koulutukseen, hyvin palkattuun työhön, kunnioitukseen tai itsemääräämisoikeuteen?

Historianne Besh Restaurant Groupissa, yrityksessä, jonka useat entiset naispuoliset työntekijät väittävät useiden entisten naispuolisten työntekijöiden katsoneen läpi sormien seksuaalista häirintää ravintoloissaan ja sen nimikkokokkina toimivan julkkiskokin harjoittaman seksuaalisen häirinnän, aiotteko tehdä tarvittavan luodaksenne työympäristön, jossa naiset voivat menestyä?

Palkkaatteko nämä St. Thomasin ja Magnolian tyttäret ja pojat, elinvoimaiset rap-tuotannon keskukset, jotka sijaitsivat aikoinaan korttelien päässä ravintolanne sijaintipaikasta ja jotka tuhoutuivat, koska valkoiset valtarakenteet katsoivat, että valkoiset vallanpitäjät halusivat karsia heidän mustaihoisuuteensa liittyvän leiman?

Maksaisitteko elämiseen riittävät palkat, jotka ovat välttämättömiä, jotta mustat ihmiset pysyisivät historiallisesti mustilla asuinalueilla, vaikka uhkana on, että he joutuvat syrjäytymään entisestään?

Palkkaatteko mustia suunnittelijoita, rakentajia, taiteilijoita ja muusikoita muokkaamaan hiphop-tilojenne estetiikkaa?

Tunnistatteko valkoisten etuoikeus- ja valtajärjestelmät, jotka saivat liiketoimintanne rahoitettua ja avattua, ja työskentelette laajentaaksenne tämän pääoman saatavuutta aloittelevien mustien ja ruskeiden kokkien keskuudessa, jotka haluavat artikuloida omaa kulttuuriaan ruoanlaiton kautta?

Mustat ihmiset, erityisesti mustat naiset, ovat jo pitkään olleet ruokalistallanne olevien ruokien kaltaisten lohturuokien ”kokkeja”, mutta aivan liian harvoin ”kokkeja”, ja heille maksetaan harvoin samaa palkkaa kuin muille ravintolan työntekijöille. Tämä vaikuttaa osaltaan valtavaan rotujen väliseen varallisuuseroon, jota keittiömestari Tunde Wey, toinen New Orleansin ravintoloitsija, on käyttänyt liiketoimintaansa korostaakseen. Liitytkö sinä mukaan auttamaan näiden olosuhteiden muuttamisessa?

En voi pyytää sinua sulkemaan hiphop-ravintolaasi. Näytät panostaneen siihen paljon aikaa, energiaa ja rakkautta. Pyydän kuitenkin: aiotko käyttää valta-asemasi, etuoikeutesi ja menestyksesi hyväksi tunnustaaksesi inspiraatiosi lähteen? Pidättekö itsenne vastuullisena yhteisölle, jonka kulttuurisen ilmaisun muotoon sijoittaudutte? Vai aiotko olla vain yksi valkoinen amerikkalaislapsi, joka kasvoi ansaitakseen rahaa mustasta kulttuurista?