James Harvey Robinson, (s. 29. kesäkuuta 1863, Bloomington, Ill.., Yhdysvallat – kuoli 16. helmikuuta 1936 New Yorkissa), yhdysvaltalainen historioitsija, yksi ”uuden historian” perustajista, joka laajensi huomattavasti historiantutkimuksen alaa suhteessa yhteiskuntatieteisiin.
Pankkijohtajan poika Robinson lähti vuonna 1882 lyhyeksi aikaa Eurooppaan ja palasi työskentelemään hetkeksi isänsä pankkiin. Hän pääsi Harvardiin vuonna 1884 ja suoritti maisterin tutkinnon vuonna 1888. Jatko-opiskeltuaan Strassburgin ja Freiburgin yliopistoissa hän väitteli tohtoriksi Freiburgissa (1890) ja alkoi opettaa Euroopan historiaa Pennsylvanian yliopistossa Philadelphiassa vuonna 1891. Neljä vuotta myöhemmin hän siirtyi Columbian yliopistoon.
Robinsonin kiinnostus uutta historiaa kohtaan sai alkunsa kurssista, jota hän alkoi opettaa (1904) Euroopan henkisestä historiasta, joka oli ensimmäinen laatuaan ja joka osoittautui erittäin suosituksi hänen jatko-opiskelijoidensa keskuudessa. Hänen teoriansa historiantutkimuksen menetelmien ja sisällön modernisoinnista julkaistiin nimellä The New History (1912). Hän vaati poliittisen ja sotahistorian perinteistä erikoistumista kattavampaa lähestymistapaa: muiden yhteiskuntatieteiden, erityisesti antropologian, sosiologian ja psykologian, tieteidenvälistä käyttöä. Hänen väitteensä siitä, että menneisyyden tutkimisen pitäisi palvella ensisijaisesti nykyisyyden valaisemista ja suuremman edistyksen ja edistyksen aikaansaamista, herätti kiistoja ja sai osakseen runsaasti paheksuntaa. Hänen ajatuksillaan oli kuitenkin suuri vaikutus historian opetuksen ja opetussuunnitelmien laajentamiseen.
Vuonna 1919 Robinson erosi Columbian yliopistosta ja oli merkittävässä asemassa New Yorkin New School for Social Researchin perustamisessa samana vuonna. Hänen ehkä suosituin kirjansa The Mind in the Making (1921) ehdotti, että oppilaitokset yleensä ja historioitsijat erityisesti lähestyisivät sosiaalisia ongelmia edistyksellisemmällä ja elävämmällä näkemyksellä kohti oikeudenmukaista yhteiskuntajärjestystä. 1920-luvulla hän jatkoi opettamista ja kirjojen tuottamista, muun muassa The Humanizing of Knowledge (1923), The Ordeal of Civilization (1926) ja The Human Comedy (1937). Hän kirjoitti myös useita vaikutusvaltaisia ja laajalti käytettyjä yliopistojen oppikirjoja, muun muassa An Introduction to the History of Western Europe (1902; tarkistanut ja laajentanut James T. Shotwell, 1946) ja The Development of Modern Europe, 2 vol. (1907-08; kirjoitettu yhdessä Charles A. Beardin kanssa), jossa hän analysoi teollista kehitystä ja sen vaikutuksia moderniin yhteiskuntaan. Hän oli American Historical Associationin presidentti vuonna 1929 ja sai useita kunniatohtorin arvonimiä.