Kun keskustelu siitä, pitäisikö heteronäyttelijöiden antaa näytellä homoseksuaalisia hahmoja, on nostanut päätään (ja ajan mittaan se on muuttunut jokavuotisesta jokaviikkoiseen), olen huomannut suhtautuvani siihen suurimmaksi osaksi kielteisesti. Homokatsojana kaipaan queer-tarinoiden aitoutta ja toivon, että tarinat olisivat ainakin queer-tekijöiden kirjoittamia, ja toivon aina, että jaettujen kokemusten kirjo olisi moninaisempi ja ennen kaikkea konkreettisempi, mutta kun kyse on queer-hahmoja esittävistä henkilöistä, olen vähemmän huolissani. En ole koskaan uskonut, että seksuaalisuuden pitäisi rajoittaa roolivalintoja, näytteleminen on näyttelemistä, ja historia on osoittanut, että tämä joustavampi ajattelu- ja valintatapa on kannattanut kerta toisensa jälkeen.

Jäykemmällä jäykkyydellä emme olisi koskaan nähneet Tom Cullenin vaipuvan syvään himoon ja sitten rakkauteen Andrew Haigh’n intiimissä romanssissa Weekend tai Trevante Rhodesin sydäntäsärkevää viimeisen näytöksen yhteispeliä Andre Hollandin kanssa Barry Jenkinsin Oscar-voittajassa Moonlightissa, tai aivan hiljattain noussutta Noémie Merlant’n intensiivistä kemiaa queer-roolitoveri Adèle Haenelin kanssa elokuvassa Tulessa olevan naisen kuva. Toisaalta, jos haluamme olla tiukkoja, emme olisi saaneet nähdä Jonathan Groffin johtavan vakuuttavasti kaksi kautta Mindhunteria tai Neil Patrick Harrisin muuttuvan Rosamund Piken uskottavasti karmivaksi ahdistelijaksi elokuvassa Gone Girl. Mutta viime viikolla, 131 piinallisen minuutin aikana, jokin alkoi muuttua, pääni tulvii Prometheuksen Noomi Rapacen huutaessa raivokkaasti ”Olimme niin väärässä” loputtomalla silmukalla.

Olin katsomassa, tai tarkemmin sanottuna kestämässä, Tanssiaisia (The Prom), Ryan Murphyn onnettomaa Netflix-sovitusta herttaisen luontevasta, vaikkakin melko unohdetulle ääniraidalle sävytetystä Broadway-musikaalista vuonna 2018. Se on tarina kvartetista itsekeskeisiä näyttelijöitä, jotka laskeutuvat Indianan pikkukaupunkiin toivoen kohottavansa julkisuuskuvaansa yrittämällä pakottaa homofobisen koulujärjestelmän päästämään oppilaan tanssiaisiin tyttöystävänsä kanssa. Idea on näppärä (perustuu löyhästi tositapahtumiin), ja se on kypsä ovelille satiirisille sutkautuksille julkisuuden eleiden tyhjyyttä kohtaan, ja näyttämöllä se oli kevyt, hyvin toteutettu näytelmä. Valkokankaalla sen, minkä olisi pitänyt olla nopeaälyinen, sydäntä lämmittävä jouluinen yleisömenestys, on sen sijaan lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla (räikeästi valaistu, epäjohdonmukaisesti leikattu, epäpätevästi kuvattu) melko surkea, tähdillä täytetty epäonnistuminen, Netflixiin joulunpyhien ajaksi dumpattu, kohtuuttomasti kääritty kivihiilimöhkäle. Romun joukossa on kuitenkin yksi erityisen törkeä virheaskel, joka saa yhtäkkiä kaikki muut elokuvan ongelmat tuntumaan vähäpätöisiltä, aivan kuin olisit vähemmän huolissasi ensitreffiesi myöhästymisestä sen jälkeen, kun olet saanut selville, että hän on tuottelias sarjamurhaaja.

Vaikka Meryl Streep, Nicole Kidman, Kerry Washington ja Keegan Michael-Key selviytyvät pääosin vahingoittumattomina (Streep tekee odotetusti raskaimman työn), jotenkin elokuvan ainoa Tony-palkinnon saanut näyttelijä kamppailee: näyttelijä, josta on tullut talkshow-juontaja ja näyttelijä James Corden. Näyttämöllä räikeän homoseksuaalisen elämää suuremman Broadway-tähden roolin ruumiillisti räikeän homoseksuaalinen elämää suurempi Broadway-tähti Brooks Ashmanskas, jonka ympärille hahmo tiettävästi kirjoitettiin. Elokuvaversioon voisi kuvitella ehkä Nathan Lanen, kun otetaan huomioon paitsi hänen kokemuksensa ja persoonansa myös hänen ikänsä, joka on lähempänä Streepiä, joka esittää hänen rikoskumppaniaan (jopa Stanley Tuccin kaltainen heteronäyttelijä olisi voinut toimia). Murphy, avoimesti homo käsikirjoittaja-ohjaaja-tuottaja, joka on johdonmukaisesti tarjonnut LGBT-näyttelijöille keskeisiä näyttämömahdollisuuksia (Chris Colferista Glee-elokuvassa, Pose-elokuvan uraauurtavan monipuolisesta näyttelijäkaartista Boys in the Bandin hiljattaiseen, pelkästään homoja edustavaan päivitykseen), päätti palkata Cordenin, joka on heteronäyttelijä, joka ei ole vielä osoittanut arvoaan elokuvassa (hän oli jotenkin noloin elementti viimevuotisessa Cats-elokuvassa, joka koostui pelkästään noloista elementeistä).

Seksuaalisuutta lukuunottamatta Cordenin aggressiivisen viehättämätön esitys olisi jo itsessään katastrofi, mutta hänen taantumukselliset ja kömpelöt yrityksensä yrittää leiriytyä nostattavat sen joksikin paljon vastenmielisemmäksi. Kun kriitikot pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään elokuvan, se oli se huono ääni, jota kukaan ei voinut sivuuttaa. ”Loukkaavan huono roolitus” sanoi Newsweekin Samuel Spencer, Telegraphin Tim Robey kirjoitti, että se sai hänet ”nolostumaan” siitä, että hän on homo, kun taas dramaattisimmin mutta osuvimmin Vanity Fairin Richard Lawson kutsui sitä ”yhdeksi 2000-luvun huonoimmista esityksistä”.

Vaikka vielä on joitakin hyvin jyrkkiä mäkiä kiivettävänä, olemme hiljalleen kompuroineet kohti parempaa LGBT-edustusta, hieman laajempaa hahmojen kirjoa ja kokemuksia, joille on annettu tilaa hengittää isolla ja pienellä ruudulla. Ei ole aivan reilua katsoa jotain niinkin vaahtoavaa kuin The Prom ja odottaa tätä uudenlaista vivahteikkuutta, mutta hankkeessa, joka on niin ylpeä politiikastaan (ja jonka markkinointikampanja on naurettavan korkealentoinen: ”Tämä on elokuva, jota tarvitsemme juuri nyt”), ei voi syyttää siitä, että odottaisi jotakin hieman vähemmän sävykästä. Corden, joka törmää järjettömästi läpi elokuvan, jauhaa ja usein höpöttää karmean efektin vuoksi, tuo mieleen juuri sellaisen karikatyyrin, jonka toivoimme olevan lukittu ja haudattu menneisyyteen. Aivan kuin hän olisi itse katsonut taaksepäin, mutta vielä kauemmas, takaisin leikkikentälle, jossa heterokoulukiusaajat kiusasivat homopoikaa esittämällä ylimitoitettuja imitaatioita, ja tämän seurauksena esityksessä on jonkinlaista ilkeyttä, ikään kuin hän pilkkaa sitä, minkä kuvittelen olevan suuri osa The Promin yleisöstä.

Vaikka epäilen täysin, etteikö tämä olisi ollut tarkoitus, hänen työskentelyssään on niin vähän ajatusta tai edes käsityötaitoa, etten ole varma, oliko siinä mitään tarkoitusta ollenkaan. Mutta vaikka Corden on anteeksiantamattoman huono tässä, enemmän syyllisyyttä pitäisi olla Murphyn jaloissa, koska hän ei vain valinnut häntä alunperin rooliin, vaan antoi hänen homonaamioitua näin irvokkaasti. Hän tietää paremmin ja on osoittanut välittävänsä queer-edustuksen ja -tarinoiden edistämisestä, mikä näkyy edellä mainitussa Pose-elokuvassa tai hänen herkässä HBO-sovituksessaan Larry Kramerin The Normal Heart -elokuvasta, ja on hämmentävää, että Netflixin tarjotessa hänelle isomman kankaan hän päätyy taantumaan aikaan ennen kuin hän edes aloitti alalla. On ironista, että elokuvassa, jossa on kyse LGBT-äänien muistamisen ja kuuluttamisen tärkeydestä julkisuuden pinnallisuuden yläpuolella, Murphy syyllistyy samaan syntiin kuin Broadwayn typerykset, joita hänen on tarkoitus pilkata (tarinan keskiössä olevaan lesbopariskuntaan tullaan tuskin katsomaan).

Olen edelleen sitä mieltä, että heteronäyttelijöillä on kyky näytellä homoseksuaalia, mutta sitä varten ei pitäisi olla vain perustavanlaatuista sisäistä keskustelua (Sopiiko tämä minulle? Osaanko tehdä tämän hyvin? Tekisikö homonäyttelijä, tai ehkä tällä kertaa melkein kuka tahansa muu, tämän paremmin?), vaan myös vähintäänkin epämääräinen merkki yhteydestä omaan ulkopuoliseen yhteisöön (Cordenin käsitys homoudesta ei ole juurtunut todellisuuteen vaan 70-luvun sitcomeihin). Cordenin kohtaamien ja jatkuvien vastareaktioiden pitäisi olla herätys monille, jotka eivät ole miettineet näitä asioita tarpeeksi ajoissa tai huolella, ja varoitus siitä, että niitä, jotka eivät ole miettineet näitä asioita tarpeeksi ajoissa tai huolella, odottavat tomaatit ruusujen sijaan …

• Tanssiaiset esitetään nyt valikoiduissa elokuvateattereissa ja julkaistaan Netflixissä 11. joulukuuta

• Tämä artikkeli on muutettu 9. joulukuuta 2020. Aikaisemmassa versiossa väitettiin virheellisesti, että Aubrey Plaza olisi hetero, vaikka hän on biseksuaali. Tämä on korjattu.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa sähköpostitse
• Jaa LinkedInissä
• Jaa Pinterestissä
• Jaa WhatsAppissa
• Jaa Messengerissä