Jalkapalloa nykyisessä merkityksessä ei voida jäljittää 1800-luvun puoliväliä kauemmas sen jälkeen, kun siitä tuli, tarkalleen ottaen vuonna 1863, selkeärakenteinen peli. Vaikka se olikin alkeellinen vastine nykypelille, monet tuolloin syntyneen jalkapalloliiton (Football Association) määrittelemät säännöt ovat säilyneet jossakin muodossa vielä tänäkin päivänä – maalin jälkeinen aloituspotku, käsien käytön kieltäminen ja varhainen paitsiosääntö – jokainen pallon edellä hyökkäävä pelaaja katsottiin paitsioksi, vaikka tätä sääntöä tarkistettiinkin nopeasti niin, että se muistutti enemmän nykyistä sääntöä.
Ei siis ole juurikaan perusteluja, jotka voisivat olla ristiriidassa sen kanssa, ettei jalkapalloa voitaisi väittää alkaneeksi Englannissa, ainakaan järjestäytyneenä urheilulajina. Jalkapallo ei kuitenkaan puhjennut spontaanisti esiin vuonna 1863, eikä se maannut uinuvana tuhansia vuosia – se on noussut kuin magma ajan halkeamien läpi.
Jalkapallon perusjuuret voidaan jäljittää aina keskiajalle ja jopa antiikin ajalle asti. Tämä ei tarkoita sitä, että näillä valtavilla historian pätkillä pelattuja pallopelejä voitaisiin pitää mitään muuta kuin alkeellisina ja jopa alkukantaisina. Kuten David Goldblatt selittää kirjassaan The Ball is Round: ”Muinaiset tunsivat pallon, mutta jalkapallo on syntynyt nykyaikana.” On elintärkeää erottaa jalkapallo kaikkine monimutkaisuuksineen kulttuurien kautta historian omaksumista järjestäytymättömistä peleistä. Yhtä tärkeää on kuitenkin, ettei niiden merkitystä unohdeta, sillä ne korostavat inhimillistä vaistoa, perustavaa laatua olevaa nautintoa pallon potkimisesta. Tämä on se perimmäinen yhteys, joka yhdistää muinaisen pelin nykyaikaan.
Meidän on ensin matkustettava, ehkä yllättäen, muinaiseen Kiinaan. Han-dynastian aikana (206 eKr. – 220 jKr.) peli nimeltä cuju eli potkupallo yleistyi. FIFA on virallisesti tunnustanut sen aseman ”varhaisimmaksi pelimuodoksi, josta on olemassa tieteellistä näyttöä”, ja pelissä on varmasti elementtejä jalkapallosta. Kentän molempiin päihin kiinnitettiin silkkipaloja bambukeppeihin, ja tarkoituksena oli potkaista höyhenillä tai turkiksilla täytettyä nahkapalloa silkissä olevien pienten aukkojen läpi, aivan kuten jalkapallossa tehdään maali.
Vaikka pelin kulussa on kiistattomia yhtäläisyyksiä jalkapallon kanssa, cujun merkitys piilee myös sen pitkässä elinkaaressa – vaikka cuju olisi kuinka läheistä sukua nykyaikaiselle pelille, FIFA ei olisi myöntänyt titteliä cujulle, jos se olisi hiipunut merkityksettömäksi. Sen sijaan se oli olemassa jossain muodossa yli tuhat vuotta, ja se päättyi vasta Ming-dynastian (1368-1644) alussa, jolloin pelistä tuli korruption synonyymi.
Peli oli aluksi armeijan suosiossa, mutta ajan mittaan se laajeni sekä tavallisiin kansalaisiin että keisareihin. Laajalle levinnyt suosio alkoi lähentyä pakkomiellettä, ja se valtasi maan kuin heinäsirkkaparvi; ammattilaisseuroja perustettiin ja katsojia saapui tuhansittain katsomaan suosikkipelaajiaan. Eräässä kertomuksessa kerrotaan jopa erään Xiang Chun tapauksesta, jossa hän jätti huomiotta lääkärin neuvon olla pelaamatta cujua ja kuoli sen seurauksena tyrään. On selvää, että tämän päivän jalkapallohulluus ei ole ainutlaatuinen ilmiö.
Goldblatt ei kuitenkaan ole vakuuttunut FIFA:n väitteestä, jonka mukaan cuju liittyy suoraan jalkapalloon. Sen sijaan hän viittaa Marn Grookiin, australialaisten alkuperäiskansojen tuhansien vuosien ajan pelaamaan pallopeliin, joka säilyi pitkälle 1800-luvulle asti, todisteena siitä, että Kaukoitä ei ole ainoa muinainen jalkapallon esi-isänsä. Marn Grook on suurelta osin unohdettu, vaikka se on yhtä vanha kuin cuju.
Kumpikaan peli ei myöskään onnistunut leviämään kotiseutunsa ulkopuolelle, mikä johtaa Goldblattin johtopäätökseen, että ”kumpikaan ei voi vaatia alkuperäänsä”. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö cujulla ja Marn Gookilla olisi yhtäläisyyksiä jalkapallon kanssa – se on kiistatonta – mutta pikemminkin sitä, etteivät ne vaikuttaneet suoraan jalkapallon kehitykseen.
Toisin kuin cuju, muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset pallopelit olivat potkimisen sisällyttämisestä huolimatta myös vahvasti riippuvaisia käsittelyn käytöstä. Tämä asettaa ne ehkä pikemminkin rugbyn kuin jalkapallon historiallisiin parametreihin, vaikka nämä kaksi urheiluhaaraa ovatkin usein olleet yksi ja sama laji historian kuluessa. Tästä huolimatta FIFA tunnustaa edelleen näiden sivilisaatioiden pelaamat pallopelit jalkapallon alkeellisiksi muodoiksi.
Vuoden 400 eKr. tienoilla antiikin Kreikassa kaiverrettiin marmorilaatta, johon oli kuvattu jalka koukussa oleva mies, joka tasapainotteli palloa reidellään. Tutkijat päättelivät, että hän pelasi Episkyrosta, peliä, jossa sekä kädet että jalat olivat sallittuja ja jonka tavoitteena oli saada pallo vastustajan rajalinjojen yli. Vaikka yhtäläisyydet jalkapalloon ovat vähäiset, kaiverruksen hätkähdyttävä nykyaikaisuus on jatkuvasti vahvistanut FIFA:n käsitystä siitä, että Episkyros on pelin varhainen muoto, joka on peräisin jo vuodelta 2000 eaa.
Roomalaiset hyödynsivät Episkyrosta suuresti pallopelissään, Harpastumissa, joka oli ensisijaisesti temppuilupeli, joka vaati nopeaa pallon syöttelyä ja taitavuutta vastapuolen huijaamiseksi. Pallon potkiminen ei kuitenkaan tyydyttänyt roomalaisten sisäsyntyisiä haluja, kuten veriset gladiaattorinäytökset tyydyttivät – urheilu ilman tappamista ei ollut urheilua lainkaan. Harpastumia pelanneet tekivät sen Colosseumin monoliittisessa varjossa.
Näiden pallopelien vaikutuksen puute ei ole yllättävää. Vaikka kreikkalaiset ja roomalaiset olivat omalla tavallaan innovaattoreita, heitä muokkasi sen ajan barbaarisuus, jossa he elivät; peli ilman verenvuodatusta ei olisi koskaan kukoistanut tässä ilmapiirissä. Tätä tosiasiaa korostaa parhaiten se, että yksi tunnetuimmista Harpastum-tapauksista – Ciceron kertomuksesta – kertoo miehen joutuneen pallon tappamaksi, kun hän oli parturissa parturia ajamassa.
Kummallista kyllä, emme ole vielä keskustelleet Britannian historiallisesta merkityksestä – tämä johtuu siitä, että se, mikä nykyään on nykyaikaisen pelin varsinainen keskus, jätti vain vähän jälkiä pallopeleistä muinaisina aikoina. Roomalaiset veivät Harpastumin mukanaan valloittaessaan Englannin ja vakiinnuttaessaan vallan brittiläisiin heimoihin. Kuitenkin vasta sen jälkeen, kun roomalaiset olivat lähteneet Britanniasta viidennen vuosisadan alkupuolella, alkoi syntyä uusia pallopelejä.
Nämä epäjärjestelmälliset ja suoraan sanottuna kaoottiset pelit, joita pelattiin koko keskiajan, voidaan yhdistää yhdeksi käsitteeksi: ”joukkojalkapallo”. Pelaajien lukumäärää tai pelaajien käyttäytymistä ei ollut rajoitettu, ja usein kokonaiset kylät osallistuivat siihen.
Eräs näistä peleistä, shrovetide football, koostui yksinkertaisesti siitä, että pallo – joka oli tehty puhalletusta sian rakosta – potkaistiin vastustajan kirkkoon. Lopputulos oli odotetusti sekasorto, ja monet Englannin kuninkaat pyrkivät kieltämään pelit. Edvard II kuvaili vuonna 1314 ”suurta meteliä kaupungissa, joka aiheutui suurten pallojen kanssa käytävästä hälinästä, josta voi aiheutua paljon pahaa”, kun taas Edvard IV määräsi vuonna 1477, että ”kukaan ei saa harrastaa mitään laittomia pelejä, kuten jalkapalloa”, koska se ei ollut ”maanpuolustuksen” edun mukaista. Heidän pyrkimyksensä keskeyttää jalkapallon leviäminen väestön keskuudessa osoittautuivat turhiksi.
Vaikka kansanjoukkojen jalkapallo kukoisti Britannian alempien luokkien keskuudessa, renessanssin ajan Italian aristokraatit pelasivat eksklusiivisempaa pallopeliä nimeltä Calcio. Vaikka Calcio nojautui vahvasti käsien käyttöön – kuten Harpastum – Calcio vakuutti vierailevan brittiläisen eliitin siitä, että heidän omat pallopelinsä eivät olleetkaan niin vastenmielisiä. Aristokratian tukemana jalkapallo alkoi kukoistaa yksityisissä oppilaitoksissa; samaan aikaan rugby ja jalkapallo alkoivat erottautua toisistaan ja muodostaa omat identiteettinsä. Ensimmäistä kertaa pelille oli muodostumassa rakenne, ja jäljelle jäi vain virallinen kodifikaatio, joka lopulta saatiin, kuten tiedämme, vuonna 1863.
Calcio tarkoittaa nykyään suoraan jalkapalloa italiaksi, ja sen rooli lajin kehityksessä on varmasti ratkaiseva. Calcion oma olemassaolo oli kuitenkin riippuvainen sitä edeltäneestä roomalaisesta pelistä. Vastaavasti Harpastum oli riippuvainen kreikkalaisesta Episkyros-pelistä. Yhteydet ovat selvät; jokainen peli, olipa se kuinka perustavanlaatuinen tahansa, on johtanut uuden jalkapallomuodon kehittymiseen. Kun otetaan mukaan Kaukoidän ja Australian muinaiset pelit, jotka eivät kuitenkaan ole jalkapallon suoria esi-isiä, näiden historiallisten harrastusten merkitys korostuu entisestään. Ympäri maailmaa ja tuhansien vuosien ajan alkukantaiset kulttuurit ovat pelanneet pelejä, joilla on yhtäläisyyksiä nykyjalkapallon kanssa.
Se on siis totta, että ”jalkapallo on nykyaikaisuuden synnyttämä”, mutta se on myös epäjärjestyksen ja raakalaismaisuuden synnyttämä – nämä olivat tunnusmerkkejä muinaisille ja keskiaikaisille peleille, joiden kautta jalkapallo kehittyi. Ja vaikka jalkapallo on kehittynyt ihmisen kehityksen myötä monimutkaiseksi urheilulajiksi, joka se on nykyään, yksi asia ei ole koskaan muuttunut eikä tule koskaan muuttumaan: hellittämätön rakkaus pallon potkimiseen.
By Euan Rice-Coates @EuanRiceCoates