Myöhemmin sain tietää, että mies, joka tarjoutui pitelemään kappaleitani, oli mieltynyt traagisiin sankarittariin.

Olin melkoinen hahmo, olen varma. Sotkuinen avioliittoni, ongelmallinen lapsuuteni ja rikkinäisten osien pussini.

”Ole varovainen”, varoitin, ”Saat sirpaleen.”

”Otan sen riskin”, hän hymyili kainosti. Hän oli ihastunut nopeaan mieleeni, kurvikkaaseen vartalooni ja suuriin ruskeisiin silmiini. Sirpaleet eivät tuntuneet helposti ihoni pehmeyden läpi.

Tämä mies oli antaja. Hän keitti minulle teetä, kaatoi minulle viiniä, hieroi jalkojani.

Hän piti minua sylissään läpi yön. Minun täytyi varovasti päästä hänen sylistään, jotta voisin kunnolla sekoilla. Kuljeskelisin hiljaa hänen asunnossaan, katumuksen tulvittamana ajatellessani lapsiani toisella puolella kaupunkia, jotka nukkuivat äänekkäästi siinä, mikä oli nyt toinen heidän kahdesta kodistaan. Tarkistin puhelimestani viestit vieraantuneelta mieheltäni. Laskin, milloin oli minun vuoroni hakea poikani ja tyttäreni. Syyllisyydentunteen aallot huuhtelisivat kohtuutonta minääni.

Tämä mies oli ymmärtäväinen. Seuraavana aamuna hän ymmärtäisi paniikkini, tekisi minulle munakkaan ja ojensi minulle höyryävän kupin kahvia, jossa oli vain tilkka maitoa.

Ensimmäinen asia, joka parani, oli optimismini. Toinen oli itseluottamukseni. Tarjosin molempia juridiselle aviomiehelleni. Näin 73 polkua eteenpäin kohti paranemista, perheemme kotiuttamista. Hän näki vain, että minulla oli mies, joka teki minulle munakkaita. ”Se johtuu siitä, että olimme rikkinäisiä”, selitin, ”Sinä olet minulle etusijalla. Voin rikkoa munakkaiden kanssa.” Ja niin yrittäisimme kuroa umpeen vieraantumistamme.”

Tämä mies oli kannustava. Tietenkin minun pitäisi yrittää parantaa 23 vuotta kestänyt suhteeni. Totta kai minun pitäisi haluta, että lapsillani olisi sekä äiti että isä samassa kodissa. Totta kai minun olisi lopetettava asiat välillämme.

”Viillän sinua sirpaleillani, mutta minun on yritettävä hänen kanssaan”, pyytäisin anteeksi, ”Tämä ei ole reilua sinua kohtaan. Olen pahoillani.”

”Olen täällä, jos tarvitset minua”, hän lausuisi sulkiessaan oven varovasti takanani, hänen silmänsä kyynelehtivät.”

Tämä mies oli ihastunut. Hän pysyi lujana tunteideni pyörremyrskyn läpi, ja kaipasin hänen tarjoamaansa rauhoittavaa vaikutusta. Hän avasi ovensa uudelleen ja katsoi, kun raahasin itseni takaisin portaita ylös hänen asuntoonsa. Ennen kuin ehdin edes riisua takkini, hän kietoi minut syliinsä ja veti minut tuohon kohtaan hänen rinnallaan. Nostaisin kasvoni häntä kohti, ja hän suutelisi minua. Hellästi. Tiukasti.

”Olen hämmentynyt”, ilmoittaisin, kun olin toipunut viimeisimmästä epäonnistuneesta yrityksestäni koota avioliittoni yhteen. Olin suurella vaivalla oppinut, että sellaisen ihmisen silmissä, jonka mielestä olin liikaa, en koskaan riittäisi.

”Pelkään, että satutan sinua. En paranna sinua. Tunnen itseni rikkinäisemmäksi kuin koskaan. Pelkään viiltäväni sinua rikkinäisillä palasillani.”

”Haluan sitoutua sinuun, mutta en voi ennen kuin parannan nämä kuviot itsessäni.”

Hänen silmänsä pehmenisivät. Hän ajaisi kädellään hiuksiani.

”Je te vois”, hän kuiskaisi. Minä näen sinut.”

Tämä mies oli ymmärtäväinen. Puhuin hänelle kuvioista, jotka halusin parantaa. Kerroin hänelle asioita suhteestani – asioita, joista en vieläkään ole löytänyt rohkeutta kirjoittaa. Selittäisin, kuinka en ollut vielä kokonainen.

”En voi sitoutua”, julistaisin, ”Haluan sitoutua sinuun, mutta en voi, ennen kuin parannan nämä kuviot itsessäni. En voi asettaa vaatimuksia sinulle. Pyydän vain avoimuutta. Jos joskus ryhdyt suhteeseen jonkun muun kanssa, ole kiltti ja kerro minulle.”

”Ainoa ihminen, jonka haluan, olet sinä”, hän vastasi. ”Jonain päivänä paranet”, hän suuteli minua hellästi.”

Tämä mies oli järkevä. Vetäydyin kauemmas voidakseni kokea täysin suruni syvyydet. Hän päästi minut menemään. Uppouduin kuukausiksi epätoivoon, joka ei koskenut niinkään mieheni jättämistä, jonkin verran siteiden katkaisemista äitiini ja enemmänkin sen tutkimista, miksi olin uskonut ansaitsevani niin vähän. Miksi olin antanut sydämeni elää pelkillä murusilla.

”Luulen, että olen valmis johonkin erilaiseen, johonkin helppoon välillämme”, sanoin hänelle, kun vihdoin tulin takaisin ilmaan. Hengitin ensimmäistä kertaa omin voimin. ”Mutta olen silti huolissani siitä, että satutan sinua. Minulla on yhä teräviä särmiä.”

Hän vain hymyili ja veti minut rintaansa vasten.

”Je te vois”, hän kuiskasi. Minä näen sinut.”

Keitin hänelle keittoa ja otin rohkean askeleen ja kutsuin hänet kotiini, sänkyyni, minun puolelleni kaupungista. Olin nyt valmis olemaan antaja. Minulla oli nyt toivoa.

Tämä mies sanoisi aina kyllä. Kahden ja puolen vuoden ajan hän oli höystänyt minua myöntymyksillä, vakuutuksilla ja vakuutteluilla. Hän oli suostunut jokaiseen esiintymiseeni, jokaiseen vetäytymiseeni. Hän oli niin kokenut sanomaan kyllä, että kun toinen nainen kutsui hänet kotiinsa, sänkyynsä, hän vain suostui. Hän sanoi ”kyllä” minulle, hän sanoi ”kyllä” naiselle, hän sanoi taas ”kyllä” minulle, hän sanoi taas ”kyllä” naiselle.

Kesti viikkoja ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtumassa. Minun oli esitettävä hänelle suora kysymys.

”Kyllä”, hän vastasi.