Intia on keskellä maailman suurinta demokraattista harjoitusta, ja yliopistot ovat huomion keskipisteessä enemmän kuin koskaan aiemmin. Viimeisten viiden vuoden aikana – kun pääministeri Narendra Modin johtama Bharatiya Janata Party (BJP) on ajanut hindunationalismin agendaa – yliopistokampukset ovat joutuneet ristituleen.

Jotkut kommentaattorit ovat jopa pohtineet, kestävätkö modernin Intian perustajaisien pyrkimykset – sekulaarin, tasa-arvoisen tasavallan ihanteet – paljon pidempään ”koulutuksen saffronisoitumisen” alla.

Vuonna 2017 Universities Grants Commission – Intian hallituksen korkeakoulutuksesta vastaava elin – puuttui keskusteluun vaatimalla, että 40 000 korkeakoulussa eri puolilla maata näytetään suorana lähetyksenä pääministerin puhe BJP:n perustajan Deendayal Upadhyayan 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Syksyllä 2018 hindunationalistit osoittivat Ahmedabadissa mieltään arvostetun intialaisen historioitsijan Ramachandra Guhan nimittämistä vastaan sillä perusteella, että hän oli ”antikansallinen”. Myöhemmin hän sanoi, ettei ota virkaa vastaan.

Mutta kaikkein hälyttävintä on se, miten intialaiset yliopistot ovat joutuneet mukaan hindunationalistisen populismin, joka tunnetaan myös nimellä ”hindutva”, yhteisö- ja kastipolitiikkaan.

Kastivaraukset

Tammikuussa 2016 dalit-opiskelija ja hindutva-vastainen Hyderabadin yliopiston aktivisti Rohith Vemula riisti itseltään hengen välikohtauksen jälkeen, jonka seurauksena hänet ja hänen mielenosoittajansa erotettiin yliopistosta. Vemulan kuolema herätti laajaa reaktiota kaikkialla Intian kampuksilla. Yliopistojen oli tarkoitus tarjota tasa-arvoa ja uskonnollista suvaitsevaisuutta, mutta tämä oli herätyssoitto siitä, että alhaisen kastin – ja joissain tapauksissa muslimi – opiskelijat joutuivat kohtaamaan institutionaalista syrjintää.

Huolimatta siitä, että niin sanottujen alempien kastien kohottamisesta pidetään huuliharppua vuoden 2019 parlamenttivaalien alla, kastijärjestelmään sisältyvän epätasa-arvon kieltämisestä on tullut BJP:n, Rashstriya Swayamsevak Sanghin (RSS) ja sen synnyttämän sotaisan nuorisosiiven Akhil Bharatiya Vidyarthi Parishadin pitkäaikainen äänitorvi.

Hindutva-aktivistit ovat kyseenalaistaneet niin sanottujen kastivarausten oikeutuksen, joiden kautta alemman kastin ryhmät hyötyvät kiintiöistä julkishallinnossa ja koulutuksessa. Itsenäistyessään vuonna 1947 tällaiset varaukset olivat uuden valtion keskeinen periaate, jolla kompensoitiin tuhansia vuosia kestänyttä kastivajetta, kulttuuria, jossa niin sanotut ”koskemattomat” (kastijärjestelmän ulkopuolella olevat) saattoivat työskennellä vain epäpuhtaissa ammateissa – siivouksessa, mukaan lukien kotitalousjätevesien käsin tapahtuva poisto, nahan parkitsemisessa ja ruumiiden poistamisessa.

Mutta laajemman koulutuksen opetussuunnitelman ”dekolonisoimisen” ohella hindutva-ideologit Intiassa ja lännessä ovat ryhtyneet taisteluun kastivarauksia vastaan. He ovat tehneet sen omaksumalla historiaa uudelleen: väittämällä, että kastijärjestelmä oli kolonialistinen rakennelma tai ulkomaisen ”invaasion” tulos. Vuonna 2015 RSS:n johtaja Mohan Bhagwat vaati kastivarauksia koskevan politiikan tarkistamista.

Hallintomekanismit, kuten väestönlaskenta ja lakien kodifiointi, johtivat siirtomaavallan aikana kiistatta uskonnolliseen tai kastiin perustuvien poliittisten identiteettien lisääntymiseen siirtomaavallan aikaisessa Intiassa. Monet tutkijat kuitenkin korostavat, että on historiallisesti epätarkkaa väittää, että kastit ja kastihierarkiajärjestelmä eivät olleet olemassa ennen siirtomaavallan aikaa.

Hindutvan kannattajien mukaan kastivarauksia ylläpitäessään Intian aiemmat hallitukset ovat vuodesta 1947 lähtien ylläpitäneet tätä siirtomaajärjestelmää. ”Intian dekolonisaatio”, kuten Modin älylliset kannattajat kuvaavat hankettaan, tarkoittaa kastijärjestelmän poistamista osana laajempaa toimenpidettä, jolla Intia vapautetaan brittiläisen siirtomaajärjestelmän jäänteistä.

Vaarallinen dekolonisaatio

Jotkut intialaiset tutkijat, jotka työskentelevät Gentissä Belgiassa ja Karnatakassa Lounais-Intiassa, ovat liittyneet tähän väärennettyyn dekolonisaatio-agendaan väittäen vapauttavansa modernit intialaiset entisistä hallitsijoistaan, mogulien (eli muslimien) ”valloittajista” ja brittiläisistä (eli kristittyjen) ”valloittajista”. Hindutvan keskeisenä ajatuksena on, että intialaiset uskonnot ovat Intiassa syntyneitä uskontoja – ja siten hindulaisuus, sikhismi, buddhalaisuus ja jainismi kuuluvat tähän ryhmään. Islamin tai kristinuskon kannattajat rukoilevat kuitenkin vierasta uskontoa, joten jotkut pitävät heitä hindunationalistien piirin ulkopuolisina.

Koulujen historiankirjoja kirjoitetaan uudelleen muslimien osuuden minimoimiseksi, kun taas pääasiassa muslimien asuttamia kaupunkeja, kuten Allahabadia, ja lukemattomissa kaupungeissa katujen nimiä muutetaan ”sopivammiksi” hinduistisiksi nimiksi. Uuden Intian sankarilliset perustajat, kuten Mahatma Gandhi, arvioidaan nyt uudelleen jakavina hahmoina, jotka heikensivät hindujen yhtenäisyyttä.

Kaikki tämä on syvästi ristiriidassa nykyisten maailmanlaajuisten pyrkimysten kanssa ajatella uudelleen ja kumota sosiaalinen eriarvoisuus ja yhteisölliset konfliktit. Niinpä on ironista, että ”dekolonisaation” kieli Intiassa tarkoittaa nyt jotain aivan muuta kuin samannimiset liikkeet Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Etelä-Afrikassa, jotka pyrkivät ”dekolonisoimaan” koulutuskulttuurin ja julkisen elämän. Käynnissä on ideologinen murros. Intiassa ”dekolonisaatiosta” on tullut militantin nationalismin retoriikkaa.

Kuuntele The Conversationin Intiaa käsittelevän podcast-sarjan toinen osa The Anthillin hindunationalismia käsittelevästä jaksosta.