Inigo Jones, (s. 15. heinäkuuta 1573, Smithfield, Lontoo, Englanti – kuoli 21. kesäkuuta 1652, Lontoo), brittiläinen taidemaalari, arkkitehti ja suunnittelija, joka perusti englantilaisen klassisen arkkitehtuurin perinteen. Queen’s House (1616-19) Greenwichissä Lontoossa, hänen ensimmäinen suuri teoksensa, josta tuli osa National Maritime Museumia vuonna 1937. Hänen suurin saavutuksensa on Whitehallissa sijaitseva Banqueting House (1619-22). Jonesin ainoa säilynyt kuninkaallinen rakennus on kuningattaren kappeli (1623-27) St. Jamesin palatsissa.

Jones oli kankaantyöläisen poika, jota kutsuttiin myös Inigoksi. Arkkitehdin varhaiselämästä ei ole juurikaan tietoja, mutta hän oli todennäköisesti puusepän oppipoika. Vuoteen 1603 mennessä hän oli käynyt Italiassa tarpeeksi kauan hankkiakseen maalaustaitoja ja suunnittelutaitoja ja saadakseen Tanskan ja Norjan kuningas Kristian IV:n suojeluksen, jonka hovissa hän työskenteli jonkin aikaa ennen paluutaan Englantiin. Siellä hänet mainitaan seuraavan kerran ”picture makerina” (taulumaalarina). Kristian IV:n sisar Anne oli Englannin Jaakko I:n kuningatar, mikä on saattanut johtaa siihen, että Jones palkattiin vuonna 1605 suunnittelemaan naamiaisnäytelmän kulissit ja puvut, ensimmäisenä pitkästä sarjasta, jonka hän suunnitteli hänelle ja myöhemmin kuninkaalle. Näiden naamiaisnäytelmien sanat toimitti usein Ben Jonson, mutta lavasteet, puvut ja tehosteet lähes aina Jones. Chatsworth Housessa Derbyshiressä on säilynyt yli 450 Jonesin piirustusta, jotka edustavat 25 naamiaisnäytelmää, pastoraalia ja kahta näytelmää, jotka ajoittuvat vuosien 1605 ja 1641 välille.

Vuodesta 1605 vuoteen 1610 Jones katsoi luultavasti olevansa ensisijaisesti kuningattaren suojeluksessa, mutta häntä suojeli myös Robert Cecil, Salisburyn 1. jaarli, jolle hän teki varhaisimman tunnetun arkkitehtonisen työnsä, suunnitelman New Exchange -rakennukseen Strandissa (n. 1608; purettu 1700-luvulla). Vaikka työ oli hieman epäkypsä, se oli hienostuneempi kuin mikään muu, mitä Englannissa tuohon aikaan tehtiin. Tältä ajalta on myös peräisin joitakin (myöhemmin korvattuja) suunnitelmia vanhan Pyhän Paavalin katedraalin restaurointia ja parantamista varten, ja vuonna 1610 Jones sai nimityksen, joka vahvisti hänen tulevan uransa suunnan. Hänestä tuli Walesin prinssi Henrikin, kruununperijän, töiden kartoittaja.

Nimitys jäi lupauksineen lyhytaikaiseksi, eikä Jones tehnyt juuri mitään tai mitään prinssille ennen tämän kuolemaa vuonna 1612. Vuonna 1613 hän sai kuitenkin korvaukseksi takuun vielä korkeammasta virasta, kun kuninkaan töiden kartoittaja Simon Basil kuoli. Tähän virkaan Jones nousi vuonna 1615, ja sillä välin hän oli käyttänyt Arundelin toisen kreivin Thomas Howardin tarjoamaa tilaisuutta Italian-vierailuun. Arundel ja hänen seurueensa, Jones mukaan luettuna, lähtivät huhtikuussa 1613 Englannista Italiaan ja viettivät talven 1613-14 Roomassa. Vierailun aikana Jonesilla oli runsaasti tilaisuuksia tutkia sekä modernien mestareiden teoksia että antiikin raunioita. Mestareista hän piti tärkeimpänä Andrea Palladiota, italialaista arkkitehtia, joka oli saanut laajan vaikutusvallan teoksellaan The Four Books of Architecture (1570; I quattro libri dell’architettura), jonka Jones otti mukaansa matkalleen. Palattuaan Englantiin syksyllä 1614 Jones oli saanut päätökseen klassisen arkkitehdin omaehtoisen kouluttautumisensa.

Jonesin ura Jaakko I:n ja Kaarle I:n töiden kartoittajana kesti vuodesta 1615 vuoteen 1643. Suurimman osan noista 28 vuodesta hän työskenteli jatkuvasti kuninkaallisten talojen rakentamisen, uudelleenrakentamisen tai parantamisen parissa. Hänen ensimmäinen merkittävä työnsä oli Greenwichissä sijaitseva kuningattaren talo, joka perustui jossain määrin Firenzen lähellä sijaitsevan Poggio a Caianon Medici-huvilaan, mutta jonka yksityiskohdat olivat lähempänä Palladion tai Vincenzo Scamozzin (1552-1616) tyyliä. Työt keskeytettiin kuningatar Annen kuoltua vuonna 1619, ja ne saatiin valmiiksi vasta vuonna 1635 Kaarlen kuningattarelle Henrietta Marialle. Huomattavasti muutetussa rakennuksessa sijaitsee nykyään osa Kansallisesta merimuseosta.

Vuonna 1619 Whitehallissa sijainnut Bankettitalo tuhoutui tulipalossa; Jones korvasi sen tuon vuoden ja vuoden 1622 välisenä aikana sillä, mitä on aina pidetty hänen suurimpana saavutuksenaan. Bankettitalo koostuu yhdestä suuresta salista, joka on nostettu holvattuun kellariin. Se suunniteltiin sisäisesti Vitruviuksen mallin mukaiseksi basilikaksi, mutta ilman käytäviä, ja päällekkäiset pylväät on sijoitettu seiniä vasten, jotka tukevat litteää palkkikattoa. Kaarle I tilasi kattoon Peter Paul Rubensin allegorisia maalauksia, jotka kiinnitettiin vuonna 1635. Ulkopuolella toistuu sisätilojen sijoittelu, ja pilasterit ja säännölliset pylväät on sijoitettu rustiikkimuurattuja seiniä vasten.

Banqueting Housessa on vain kaksi kokonaista julkisivua. Päätyjä ei koskaan saatu valmiiksi, mikä on antanut aihetta olettaa, että rakennus oli tarkoitettu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Näin on saattanut olla, ja on varmaa, että Kaarle I antoi lähes 20 vuotta Banqueting Housen rakentamisen jälkeen Jonesille tehtäväksi laatia suunnitelmat koko Whitehallin palatsin uudelleenrakentamista varten. Nämä suunnitelmat ovat olemassa (Worcester Collegessa Oxfordissa ja Chatsworth Housessa), ja ne kuuluvat Jonesin mielenkiintoisimpiin luomuksiin. Ne ovat jonkin verran velkaa Madridin lähellä sijaitsevalle El Escorialin palatsille, mutta ne on laadittu osittain Palladion ja Scamozzin ja osittain Jonesin omien antiikkitutkimusten pohjalta.

Jonesin työ ei rajoittunut kuninkaallisiin palatseihin. Hän osallistui paljon Lontoon uusien rakennusten sääntelyyn, ja tästä toiminnasta syntyi hanke, jonka hän suunnitteli vuonna 1630 Bedfordin neljännelle kreiville tämän tontille Covent Gardenissa. Se käsitti suuren avoimen alueen, jota pohjoisessa ja idässä rajoittivat kaarihuoneet, etelässä jaarlin puutarhamuuri ja lännessä kirkko, jota reunustavat porttikäytävät yhdistävät kaksi yksittäistä taloa. Suunnittelu on luultavasti peräisin osittain Livornossa Italiassa sijaitsevalta piazzalta ja osittain Pariisin Place Royale -aukiolta (nykyinen Place des Vosges). Yksikään alkuperäisistä taloista ei ole säilynyt, mutta Pyhän Paavalin kirkko on edelleen olemassa, vaikkakin sitä on muutettu paljon. Sen pylväsportaikko on rakennusajankohtanaan Euroopassa ainutlaatuinen esimerkki toscanalaisen primitiivisen arkkitehtuurin käytöstä.

Covent Gardenin myötä Jones toi Lontooseen muodollisen kaupunkisuunnittelun – se on Lontoon ensimmäinen ”aukio”. Todennäköisesti hän oli vuodesta 1638 alkaen mukana luomassa toista aukiota suunnittelemalla Lincoln’s Inn Fieldsin talojen pohjapiirroksen, ja yksi taloista (Lindsey House, joka on edelleen olemassa osoitteissa nro 59 ja 60) katsotaan hänen ansiokseen.

Jonesin myöhempien virkavuosien tärkein hanke oli vanhan Pyhän Paavalin katedraalin restaurointi vuosina 1633-42. Siihen kuului paitsi 1300-luvun kuoron korjaaminen myös romaanisen keskilaivan ja ristikirkon täydellinen uudelleen muuraus rustikaalisella muurauksella sekä uuden länsijulkisivun rakentaminen, johon kuului kymmenestä pylväästä koostuva (56 jalkaa korkea) pylväsportaikko. Tämä Jonesin kunnianhimoisimpiin ja hienovaraisimmin laskelmoituihin töihin lukeutuva pylväsportaikko katosi traagisesti katedraalin jälleenrakentamisen yhteydessä Lontoon suuren tulipalon jälkeen vuonna 1666. (Vuonna 1997 rakennuksen perustuksista kaivettiin esiin yli 70 portikon veistettyä kiveä). Jonesin työ Pyhän Paavalin kirkossa vaikutti huomattavasti Sir Christopher Wreniin, ja se heijastuu joihinkin hänen kaupunkikirkkoihinsa sekä hänen varhaisiin suunnitelmiinsa katedraalin uudelleenrakentamiseksi.

Englannin sisällissotien puhjettua vuonna 1642 Jones joutui luopumaan rakennustöiden maanmittarin virastaan ja jätti Lontoon. Hän jäi vangiksi Basing Housen piirityksessä vuonna 1645. Hänen omaisuutensa takavarikoitiin väliaikaisesti, ja häntä sakotettiin raskaasti. Seuraavana vuonna ylähuone kuitenkin vahvisti hänen armahduksensa ja hänen omaisuutensa palautettiin. Kaarle I:n teloitusvuonna 1649 hän teki töitä Wiltonissa Pembroken kreiville, mutta siellä sijaitseva suuri kaksoiskuutioinen huone on luultavasti suurimmaksi osaksi hänen oppilaansa John Webbin käsialaa, joka jäi henkiin palauttaakseen jonkin verran Jonesin perinnettä restauraation jälkeen vuonna 1660. Jones haudattiin vanhempiensa kanssa St Benetin kirkkoon Paul’s Wharfissa Lontoossa.