Martin Schmidt

Lataa tämä artikkeli PDF-muodossa

Jungin ajattelu minuudesta ja sen yksilöllistymisdynamiikasta erottaa Jungin analyyttisen psykologian muista psykoanalyyttisistä koulukunnista. Hän käyttää minän käsitettä kuvaamaan käsitystään siitä, keitä me olemme, ja yksilöitymisen käsitettä kuvaamaan prosessia, jonka avulla voimme toteuttaa potentiaalimme tullaksemme kaikeksi, mitä voimme olla.

minä

Freudilaisessa/leiniläisessä psykoanalyyttisessä perinteessä minää kuvataan egon kehityksen sivutuotteena. Sitä vastoin Jungille minuus on läsnä ennen egoa; se on ensisijainen, ja ego kehittyy siitä. Minuus säilyttää salaperäisyytensä. Emme voi koskaan täysin tuntea tai omaksua sitä, koska olemme riippuvaisia suhteellisen alempiarvoisesta egosta sen havaitsemiseksi. Ehkä tämä kamppailu käsittämisessä on johtanut hyvin erilaisiin käsityksiin minän ominaisuuksista.

Jungilainen analyyttinen psykologia näkee minän monina asioina, kuten psyykkisenä rakenteena, kehitysprosessina, transsendentaalisena postulaattina, affektiivisena kokemuksena ja arkkityyppinä. Sitä on kuvattu kehon ja mielen kokonaisuutena, jumalakuvana, ylivoimaisten tunteiden kokemuksena, vastakohtien yhdistymisenä ja dynaamisena voimana, joka luotsaa yksilöä hänen elämänmatkallaan. Tämä jälkimmäinen ajatus on pohjimmiltaan jungilainen, sillä vaikka muut psykoanalyytikot ovatkin puhuneet minästä vastaavalla tavalla, freudilainen psykoanalyysi näkee minän edelleen pitkälti objektin representaatiota muistuttavana rakenteena mielen sisällä eikä teleologisena toimijuutena.

Individuaatio

Individuaatio kuvaa, miten tämä toimijuus toimii. Jung näki sen itsensä toteuttamisen prosessina, elämän merkityksen ja tarkoituksen löytämisenä ja kokemisena; keinona, jonka avulla ihminen löytää itsensä ja tulee siksi, kuka hän todella on. Se riippuu vastakohtien, kuten tietoisen ja tiedostamattoman, persoonallisen ja kollektiivisen, psyyken ja somen, jumalallisen ja inhimillisen, elämän ja kuoleman, vuorovaikutuksesta ja synteesistä. Analyysi voidaan nähdä yksilöitymisprosessina. Se ei ainoastaan edistä vaan myös nopeuttaa yksilöitymistä ja luo potilaan ja analyytikon väliseen suhteeseen olosuhteet, jotka tarjoavat mahdollisuuden harvinaisiin kokemuksiin ja minuuden muutokseen, joita ei ehkä muuten tapahtuisi. Tämä johtuu siitä, että analyyttinen tilanne antaa molemmille osapuolille mahdollisuuden liittyä totuuden etsintään; ilmaista ja kokea itseään tavoilla, jotka ovat usein kiellettyjä niiden kompromissien vuoksi, joita ei-analyyttisissä suhteissa tehdään sosiaalisen hyväksynnän palveluksessa.”

Individuation käsite on Jungin psykologian kulmakivi. Seuraavassa on joitakin hänen tätä aihetta koskevan ajattelunsa keskeisiä piirteitä ja joitakin esiin nousevia kysymyksiä.

Kollektiivinen ja henkilökohtainen

Jung (1935) korosti, että yksilöityminen edellyttää sekä kollektiivisten että henkilökohtaisten elementtien integroitumista. Neuroottinen tila on sellainen, jossa kollektiivinen kielletään, psykoottinen sellainen, jossa henkilökohtainen kielletään, ja arkkityyppinen inflaatio voi hukuttaa egon.

Jos joku on liiaksi huolissaan omista henkilökohtaisista asioistaan ja asemastaan, hän on vaarassa samaistua liikaa persoonaansa, esim. koulunopettaja, joka on kotona didaktinen, tai analyytikko, joka ei koskaan lopeta analysoimista. Tällainen lyhytnäköisiin ja itsekeskeisiin päämääriin keskittyvä sokea elämä kieltää kollektiivisen arvon. Tämä voi johtaa neuroottiseen narsistiseen vieraantumiseen syvemmästä itsetunnosta ja paikasta yhteiskunnassa. Psykoosissa tapahtuu kollektiivin absorptio, jossa sisäisen maailman ja sen prosessien kiehtovuus voi johtaa siihen, että kiinnostus ulkoiseen henkilökohtaiseen maailmaan, ihmissuhteisiin ja työhön, katoaa.
Kuten Jung (1935) asian ilmaisee:

”Yksilöitymisen päämääränä ei ole mitään vähempää kuin vapauttaa minuus yhtäältä persoonan valheellisista kääreistä ja toisaalta alkukuvien suggestiivisesta voimasta”. (kohta 269)

Kaksi elämän puoliskoa

Fordham (1985) on kuvannut, miten yksilöityminen alkaa lapsuudessa, mutta Jung näki sen pääasiassa elämän toisen puoliskon kehityksenä. Ensimmäisellä puoliskolla on kyse egon laajentamisesta ja ”sopeutumisesta kollektiivisiin normeihin”, kuten henkilökohtaisen sosiaalisen aseman rakentamisesta. Elämän toisella puoliskolla on kyse kuoleman kanssa toimeen tulemisesta, elämän tarkoituksen löytämisestä ja siitä ainutlaatuisesta roolista, joka jokaisella meistä on maailmassa. Juuri yksilöitymisprosessista neuvottelemisen vastoinkäymisissä Jung näki neuroosin tärkeimmät syyt. Nuorilla neuroosi johtuu pelosta sitoutua elämään; vanhoilla se johtuu takertumisesta vanhentuneeseen nuoruuden asenteeseen ja kuoleman kaihtamisesta.

Suhde

Minä on relationaalinen. Yksilöllisyys on riippuvainen suhteista toisiin ihmisiin. Jung meni jopa niin pitkälle, että sanoi:

”Minuus on suhteellisuutta… Minuus on olemassa vain sikäli kuin sinä ilmestyt. Ei se, että olet, vaan se, että teet minän. Itse ilmestyy teoissasi, ja teot merkitsevät aina suhdetta.” (Jung 1935-39, s. 73)

Mutta omaelämäkerrassaan (1961) Jung asettaa meidät pulman eteen, kun hän toteaa myös, että yksilöitymisen tavoitteena on irrottautuminen tunnesuhteista. Tunnesuhteet hän määrittelee sidotuiksi, koska ne ovat halusuhteita, joihin liittyy toisiin kohdistuvia odotuksia. Hän suosittelee, että saavuttaakseen objektiivisuuden ja minuuden ihmisen on vetäydyttävä pois projisoinneista, jotka ovat luontaisia tunnesiteissä toisiin ihmisiin. Tässä valossa analyysi voitaisiin nähdä analyytikon ja potilaan välisten tunnesuhteiden leikkinä, jonka tarkoituksena on helpottaa projisointien palauttamista siirtymisen/vastasiirtymisen ratkaisemisessa. Jung viittaa tähän kuvaillessaan siirtoilmiötä epäilemättä yhdeksi tärkeimmistä oireista yksilöitymisprosessissa.

Tila vai prosessi?

Toinen epäselvyyden aihe on se, pitikö Jung yksilöitymistä tilana, joka voidaan saavuttaa, vai jatkuvana prosessina. Teoksessa Memories, Dreams, Reflections (ibid, s. 188) hän julisti, että mandalan löytäminen minuuden ilmaisuna oli hänelle perimmäisen saavuttamista.
Jung (1961, s. 276) viittaa kryptisesti myös oman yksilöitymisensä ”loppuun saattamiseen”. Objektiivisuutta, jonka hän koki unessa vaimostaan tämän kuoleman jälkeen, hän kuvasi osana ”loppuun saatettua yksilöitymistä”.

Jung (1939, s. 520) koki kuitenkin itsensä toteuttamisen eroavan itämaisista mystisistä käsityksistä, jotka koskevat nirvanan tai samadhin (joogien saavuttama täydellisyyden tila) saavuttamista. ”Universaalisen tietoisuuden”, jota tällaiset mystikot kuvaavat, hän ymmärsi vastaavan tiedostamattomuutta, jossa tiedostamaton on nielaissut ego-tietoisuuden. Hän toteaa, että ”universaali tietoisuus” on ristiriitainen käsite, koska poissulkeminen ja syrjintä ovat kaiken sen perusta, joka vaatii nimeä ”tietoisuus”. Jung myöntää, että joogit voivat saavuttaa huomattavan tietoisuuden laajentumisen tilan, jossa subjekti ja objekti ovat lähes täysin identtisiä.

Hän kuitenkin myös väittää, että yksilöityminen on aktiivinen jatkuva prosessi eikä staattinen tila, kun hän julistaa:

”Tietoisuuden pitäisi puolustaa järkeään ja suojella itseään, ja tiedostamattoman kaoottiselle elämälle pitäisi antaa myös mahdollisuus saada tahtonsa läpi – niin paljon kuin vain kestämme. Tämä tarkoittaa yhtä aikaa avointa konfliktia ja avointa yhteistyötä. ” (ibid, kohta 288)

Individuoituminen voidaan nähdä prosessina, joka ei koskaan ole täysin valmis, mutta joka voi tuottaa kokemuksia, jotka tuntuvat hetkellisesti siltä, että se on saavutettu.

Individuoitumisen yleisyys

Miten yleistä individuoituminen on? Onko se universaalia ja tavallista vai aristokraattista – eliitin kutsumus? Tämä riippuu tietysti siitä, mitä sillä tarkoitamme. Jung kutsuu yksilöitymistä tiedostamattomaksi luonnolliseksi spontaaniksi prosessiksi, mutta myös suhteellisen harvinaiseksi, joksikin:

”jota kokevat vain ne, jotka ovat käyneet läpi väsyttävän, mutta välttämättömän prosessin, jossa on kyse persoonallisuuden tiedostamattomien osien käsittelemisestä.”
( 1954, kohta 430)

Hän on myös todennut yksilöitymisen olevan rajanveto-ilmiö, joka tarvitsee tietoiseksi tulemisensa edellyttämät erityiset olosuhteet (1935, kohta 431). Tämä on erilaista yksilöitymistä kuin Fordhamin kuvaama yksilöityminen.

Michael Fordham on ehkä enemmän kuin kukaan muu jälki-Junginilainen vaikuttanut siihen, että ymmärrämme yksilöitymisen prosessina, joka alkaa jo lapsuudessa eikä vasta elämän loppupuoliskolla. Fordhamin minän kenttäteoria, joka kuvaa, miten minuus ensisijaisena integraationa kehittyy deintegraation ja reintegraation prosessin kautta koko elämän ajan, on erittäin hyödyllinen ymmärtäessämme normaalia kypsymisprosessia. Hän väittää, että tämä perustavanlaatuinen yksilöitymisen perusprosessi on identtinen lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa (Fordham, 1985).

Yung puhui kuitenkin myös jostain muusta kuin egon ja minän normaalista päivittäisestä kehityksestä. Hän vihjaa:

”Ei ole olemassa lineaarista kehitystä, on vain minän kiertokulkua. Yhtenäistä kehitystä on olemassa korkeintaan vain alussa; myöhemmin kaikki osoittaa kohti keskustaa.” (Jung 1961, s. 188)

Tämä on tärkeä ero. Yksilöllistyminen edellyttää egon kehittymistä, mutta se ei ole sen synonyymi. Vaikka deintegraatio- ja reintegraatioprosessia tapahtuu koko elämän ajan, Jung väitti, että yksilöitymisen taustalla olevassa prosessissa on toiminnallinen ero myöhemmässä elämässä verrattuna lapsuuteen. Hän pyrki korostamaan eroa varhaiskehityksen, jossa on kyse lähinnä egon vakiinnuttamisesta, ja myöhemmän yksilöitymisen, johon liittyy egon herruudesta luopuminen, välillä. Jung valitti, että ihmisten käsitys yksilöitymisprosessista sekoittaa usein egon tulemisen tietoisuuteen ja sen myöhemmän samaistumisen minuuteen:

”Yksilöityminen ei silloin ole mitään muuta kuin egokeskeisyyttä ja autoeroottisuutta”. (Jung 1954, kohta 432)

Individuoituminen edellyttää egon astumista Itsen palvelukseen helpottamaan sen ilmaisua ja toteutumista.

Jungia on kritisoitu liian optimistisesta näkemyksestä minästä ja individuoitumisesta. Jotkut ovat protestoineet, että Jungin näkemys on liian terveellinen ja myönteinen, eikä se tunnusta minän puutteita.

Anti-individuaatio

Kliininen työmme muistuttaa meitä siitä, että minää ei aina koeta hyväntahtoiseksi ja myönteiseksi. Se voi olla itsesäätelyä ja silti kokemus siitä voi olla myös hyvin tuhoisa. Egon on oltava riittävän vahva, jotta se kestää tiedostamattomien aspektien, jotka ovat suurempi osa minää, tietoisuuteen tulemisen. Egon vahvuus on riippuvainen siitä, kuinka onnistuneesti äiti ja vauva ovat onnistuneet luomaan helpottavan ympäristön ahdistusten hallitsemiselle, kaikkivoipien fantasioiden luovuttamiselle, symbolien muodostamiselle, objektisuhteiden luomiselle, suremiselle ja korjaamiselle.

Voi olla, että löydämme itsemme sellaisten ihmisten parista, joiden ego ei ole kyennyt menestyksekkäästi hallitsemaan tätä minuuden ilmaantumista. Näissä tapauksissa yksilöityminen on vääristynyt tai jumiutunut. Jos kyseessä on ympäristöllinen tai konstitutionaalinen vaje, primaarinen minuus voi tuntea olevansa hyökkäyksen kohteena ulkopuolelta ja sisältä. Itsen puolustuskyky voi aktivoitua, mikä voi johtaa narsistiseen väärän minän organisoitumiseen. Tällöin kohtaamme yksilöitymisen vastaisia voimia. Yksilöllistymisen elinehtona olevan ihmissuhteiden muodostamisen ja vaalimisen sijasta näemme psyykkisen vetäytymisen lapselliseen kaikkivoipaisuuteen. Tällöin on välttämätöntä, että analyyttinen työ keskittyy sellaisten olosuhteiden luomiseen, joissa egoa voidaan tukea ja helpottaa sen kehityksessä.

Selfi ja ego

Kliinisessä käytännössä voi olla hyödyllistä ajatella työn symboloivan minän ja egon välistä kamppailua, ja nähdä tehtävänä sitoutua tähän vastakohtien yksilöitymisen/anti-individuöitymisen taisteluun. Sekä analyytikon että potilaan ego toimii ikään kuin se haluaisi pysyä hallinnassa, laajentaa ja edistää itseään persoonallisuuden muiden puolien kustannuksella. Sillä on laatu, joka vaikuttaa valmistetulta tai ihmisen tekemältä. Itse sitä vastoin tuntuu luonnonvoimalta, sillä näyttää olevan laajempi näkemys, näkökulma, jota ego ei voi ymmärtää, ja se on suuremman totuuden palveluksessa.

Tietoisuuden tavoittelussaan Itse vaatii luopumista egoinflaatiosta – narsistisesta harhakuvitelmasta, että ego on itse. Vaikka Itse on tarkoituksellinen, se voidaan kokea väkivaltaisena ja tuhoavana, jos ego ei kykene helpottamaan sen ilmaisemista. Tämä voi johtaa yksilöitymiskriisiin sekä analyytikon että potilaan kohdalla.

Self ja Jumala

Jung (1942a) näki egon palvelevan Minää – sen edustajaa maan päällä. Minää hän kutsui Suuremmaksi Persoonallisuudeksi, joka on viime kädessä tuntematon ja joka liittyy universaaliin kosmisen ykseyden tunteeseen – ei ole yllättävää, että hän liittyi siihen Jumalan kuvana meissä. Hän meni vielä pidemmälle ja kuvasi uskonnollisin tai metafyysisin termein tarkasteltuna itsensä toteuttamista Jumalan ruumiillistumisena. Psykologisessa mielessä Jung näki Jumalan arkkityyppinä siten, että psyykessä on oltava jotakin, joka resonoi historian aikana esiintyneiden moninaisten jumalakuvien kanssa. Hän kuitenkin kvalifioi itsensä sanomalla:

”Psykologia… ei voi tehdä metafyysisiä lausuntoja. Se voi vain todeta, että psyykkisen kokonaisuuden symboliikka on yhteneväinen jumalakuvan kanssa, mutta se ei voi koskaan todistaa, että jumalakuva on itse Jumala tai että minuus ottaa Jumalan paikan.”
(Jung, 1951: kohta 308)

Jung (1931) väittää, että me usein erehdymme luulemaan egoa minuudeksi sen ennakkoluulon vuoksi, joka saa meidät kaikki elämään egosta käsin, ennakkoluulon, joka johtuu tietoisen mielen yliarvostuksesta. Egon on kärsittävä, jotta Itse voi ilmaista itseään. Jung näkee sankarimyytin toimivan lähes kaikissa yksilöitymisprosesseissa. Hän myöntää, että:

”Yksilöityminen on sankarillinen ja usein traaginen tehtävä, vaikein kaikista, siihen liittyy kärsimystä, egon intohimoa: tavallista empiiristä ihmistä, joka me kerran olimme, rasittaa se kohtalo, että hän menettää itsensä suuremmassa ulottuvuudessa ja häneltä riistetään kuviteltu tahdonvapaus. Hän kärsii niin sanoakseni väkivallasta, jonka minä tekee hänelle.”
(1942a, kohta 233)

Hän lisää:

”Ihmisluonnolla on voittamaton pelko tulla tietoisemmaksi itsestään. Se, mikä kuitenkin ajaa meitä siihen, on minuus, joka vaatii uhrausta uhraamalla itsensä meille.”
(Jung 1942, para. 400)

Individuoituminen voitaisiin siis ymmärtää Minän pyrkimyksenä tietoisuuteen.