Pidän tätä näytelmää pienenä helmenä omassa lajissaan. Siinä ei ole hirvittävän tapahtumarikasta juonta, ei mitään suurta, maata järisyttävää totuutta, joka paljastuisi viimeisessä jaksossa, ei muistinmenetyksiä, syntymäsalaisuuksia tai aikahyppyjä – anteeksi, en voinut sille mitään.
Se kertoo tavallisen tarinan virkistävän modernilla tavalla, luopumatta niistä elementeistä, jotka väistämättä liitämme k-draamoihin ja teemme niistä sarjoja, joihin olemme kaikki koukussa: jonkinlainen rakkauskolmio tai -neliö, erilaisia rakkauden esteitä, vanhemmat, jotka sekaantuvat asioihin, mutta jotka eivät kuitenkaan ole täysin kohtuuttomia tai tämän maailmankaikkeuden pahoja, ja yritystoiminnan sivujuoni.
En kutsuisi tätä romanttiseksi komediaksi. Minusta se on enemmänkin elämändraama. Romantiikkaa toki on ja kypsää, nokkelaa huumoria, mutta näitä molempia aspekteja on säännöstelty koko kerronnan ajan rauhallisella ja silti erittäin tehokkaalla tavalla. Siksi uskon, että I do, I do ei ole sinua varten, jos etsit tyypillistä rom-comia. Vauhti saattaa pelottaa joitakin, ja toiset saattavat pitää esiin nostettuja asioita epäkiinnostavina tai ristiriitaisina.
Pidin siitä, koska se tarjoaa katsojalle erilaisia näkökulmia aiheisiin, jotka ovat hyvin yleisiä tosielämässä, mutta eivät niin yleisiä korealaisessa draamamaailmassa; siinä ei tuomita, mitään kantaa ei esitetä toista parempana. Sinä päätät itse, mitä tekisit ja miten reagoisit samankaltaisessa tilanteessa.
Elämänkatsomuksellinen draama onnistuu vain silloin, kun hahmot on hahmoteltu hyvin. Ja tämä on I do, I do -elokuvan todellinen vahvuus. Itseäni hämmästytti, miten vähitellen ja silti kiihkeästi kiintyin joihinkin hahmoihin, lähinnä kahteen päähenkilöön. Molemmat on kuvattu niin hyvin, että päädyin samaistumaan heihin ilman, että minulla oli yhteisiä piirteitä kummankaan kanssa.
Näytteleminen on kohdallaan. Pidän Kim Sun A:ta takuuvarmana. En ehkä pidä kaikista hänen näyttelemistään draamoista, mutta se ei ole koskaan johtunut hänestä. Hän eläytyy hahmoon niin uskottavasti, hän ei luo fiktiivisiä hahmoja vaan todellisia persoonia. Aina uskottava, ei koskaan ennalta arvattava. Ja lisään vielä, miten ihanan tyydyttävää on, kun vihdoin päätyy draamaan, jossa on älykäs, itsevarma, menestyvä naispäähenkilö, joka ei passiivisesti hyväksy tapahtumia vaan saa ne tapahtumaan!
Tae Kangin hahmo on ollut minulle uskomaton ilmestys. Söpöläinen, joka näyttää koiranpennulta ja käyttäytyy kuin koiranpentu, muuta en aluksi uskonut hänen olevan. Olin pahasti väärässä. Hän on valtavan rakastettava ja sellainen sekoitus lapsenomaista innostusta ja huolehtivaa kypsyyttä, etten voinut olla ihastumatta häneen täysin. Ihailuni kuuluu näyttelijälle siitä, että hän on tavoittanut hahmonsa olemuksen ja esittänyt sen niin ihastuttavalla tavalla.
Näiden kahden välinen kemia on myös työn alla. Heidän tunteensa kasvavat hahmojen kasvaessa. Me rakastumme Tae Kangiin sillä hetkellä, kun Ji An rakastuu, emme aikaisemmin. Rakastin tätä puolta eniten, sillä yleensä olen hyvin turhautunut tietäessäni totuuden, josta hahmot ovat tietämättömiä kolme neljäsosaa draamasta.
Sivuhahmot ovat normaaleja ihmisiä. He tekevät virheitä, juoruilevat, nauravat ja suuttuvat. Lukuun ottamatta ”rouva toimitusjohtajaa” – ja hänen kauheaa kuvataidemaustaan, sallittakoon minun lisätä – pidin heistä kaikista. Jokaisella on kaari ja rooli tässä tarinassa. Heitä ei ole heitetty mukaan vain täyttämään tyhjiä paikkoja.
Musiikki ei ole unohtumatonta, mutta täytyy tunnustaa, että pääteema on koukuttava ja instrumentaalikappaleet erittäin hyvin valittuja.
Tämä ei ole draama, jota juoksen katsomaan uudelleen heti, kun sen lähetys on päättynyt. Siinä on kuitenkin monia herkullisia, ajatuksia herättäviä ja koskettavia hetkiä, joihin uppoudun mielelläni uudelleen tulevaisuudessa. Suosittelen tätä draamaa kaikille, jotka pitävät vankasta, modernista käsikirjoituksesta, epätavallisen uskottavista hahmoista ja jämäkästä juonesta.