Tämä runo, joka on kirjoitettu kolmessa säkeistössä säännöllisellä jambisella viisisäkeistöllä ja riimikaavalla ”abababbb” ensimmäisessä säkeistössä, ”cdcdee” toisessa säkeistössä ja ”fgfgghh” kolmannessa säkeistössä, kuvaa yksityiskohtaisesti, kuinka Clare löytää turvapaikan mielisairaalassa viettämänsä elämän piinaavilta vaikeuksilta vakuuttamalla yksilöllisyytensä uudestaan elämässään ja rakkautensa luonnon kauneutta kohtaan, jossa hän tulee löytämään rauhaa kuollessaan. Ironista siinä, että Clare kirjoittaa runon, jossa hän julistaa ”minä olen”, on se, että ajoittain hän uskoi mielisairaalavuosiensa aikana olevansa Lordi Byron ja Shakespeare, ja jossain vaiheessa hän jopa muokkasi uudelleen Byronin runoja.

Toisessa säkeistössä tarkastellaan vieraantumista, jota hän tuntee mielenterveytensä vuoksi perheestään ja ystäväpiiristään: ”Ja kaikkein rakkaimmat – joita rakastin kaikkein eniten – / Ovat oudompia – ei, pikemminkin oudompia kuin muut”. Viimeisessä säkeistössä käytetään uskonnollista kuvastoa, vedotaan Jumalaan, muistellaan Eedenin puutarhaa ja kaipaillaan ”holvattua taivasta”, joka viittaa katedraalimaiseen taivaaseen. Näyttää siltä, että runoilija sekä toivoo hengellistä tuonpuoleista elämää että hyväksyy fyysisen todellisuuden rauhallisesta lepäämisestä rakkaassa maassaan.

Asuntolan talonmies W. F. Knight, joka työskenteli siellä huhtikuusta 1845 tammikuun 1850 loppuun, puhtaaksikirjoitti runon Clarea varten. Runo julkaistiin ensimmäisen kerran 1. tammikuuta 1848 Bedford Times -lehdessä tai muiden lähteiden mukaan Saint Andrewsin lääketieteellisen ylihoitajan vuosikertomuksessa vuodelta 1864, ja myöhemmin se ilmestyi hieman muutetulla tekstillä Frederick Martinin runoilijasta kirjoittamassa elämäkerrassa Life of John Clare. Runo tunnetaan Claren ”viimeisinä riveinä”, ja se on hänen tunnetuin runoilijansa.

Runon nimeä käytetään vuonna 2003 ilmestyneessä Claren runokokoelmassa I Am: The Selected Poetry of John Clare (I Am: The Selected Poetry of John Clare), jonka on toimittanut hänen elämäkertakirjoittajansa Jonathan Bate, ja runo oli jo aiemmin sisällytetty vuonna 1992 julkaistuun Columbia University Pressin toimittamaan antologiaan The Top 500 Poems.

Runoa ei pidä sekoittaa sonettiin, jonka Clare on myös kirjoittanut ja jonka nimi on myös ”I Am” (tai ”I Only Know I Am” tai ”Sonnet: I Am”). Jälkimmäistä voidaan kuitenkin ”pitää täydentävänä teoksena”.