PerusteoriaEdit

Aristoteles soveltaa hylomorfismin teoriaansa eläviin olentoihin. Hän määrittelee sielun siksi, joka tekee elävästä olennosta elävän. Elämä on elävien olentojen ominaisuus, aivan kuten tieto ja terveys ovat. Näin ollen sielu on elävän olennon muoto – eli määrittelevä periaate tai syy. Lisäksi Aristoteles sanoo, että sielu on suhteessa ruumiiseensa kuten muoto aineeseen.

Siten, väittää Aristoteles, ei ole mitään ongelmaa selittää ruumiin ja sielun ykseyttä, aivan kuten ei ole mitään ongelmaa selittää vahan ja sen muodon ykseyttä. Aivan kuten vahaesine koostuu vahasta, jolla on tietty muoto, niin elävä organismi koostuu ruumiista, jolla on elämän ominaisuus, joka on sen sielu. Hylomorfisen teoriansa perusteella Aristoteles hylkää pythagoralaisen opin metempsykoosista ja tekee naurunalaiseksi ajatuksen siitä, että mikä tahansa sielu voisi asua missä tahansa ruumiissa.

Timothy Robinsonin mukaan on epäselvää, samaistaako Aristoteles sielun ruumiin rakenteeseen. Erään Aristoteleen tulkinnan mukaan oikein järjestetty ruumis on elävä jo pelkästään rakenteensa vuoksi. Toisen tulkinnan mukaan elämän ominaisuus – eli sielu – on kuitenkin jotain kehon rakenteen lisäksi. Robinson käyttää auton analogiaa selittääkseen tätä toista tulkintaa. Käynnissä oleva auto ei kulje ainoastaan rakenteensa vuoksi, vaan myös sen moottorissa olevan toiminnan vuoksi. Vastaavasti tämän toisen tulkinnan mukaan elävä ruumis ei ole elävä ainoastaan rakenteensa vuoksi vaan myös ylimääräisen ominaisuuden vuoksi: sielun vuoksi, jota oikein järjestetty ruumis tarvitsee ollakseen elävä. John Vella käyttää Frankensteinin hirviötä havainnollistamaan toista tulkintaa: Frankensteinin pöydällä makaava ruumis on jo täysin järjestäytynyt ihmisruumis, mutta se ei ole vielä elossa; kun Frankenstein aktivoi koneensa, ruumis saa uuden ominaisuuden, elämän ominaisuuden, jota Aristoteles kutsuisi sieluksi.

Elävät ruumiitToimitus

Jotkut tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota ongelmaan, joka kohdistaa Aristoteleen teoriaan sielu-keho-hylomorfismista. Aristoteleen mukaan elävän olennon aine on sen ruumis, joka tarvitsee sielun ollakseen elävä. Vastaavasti pronssisen pallon aineena on pronssi, joka tarvitsee pyöreyttä ollakseen pallo. Pronssi pysyy samana pronssina sen jälkeen, kun se on lakannut olemasta pallo. Siksi näyttää siltä, että ruumiin pitäisi pysyä samana ruumiina kuoleman jälkeen. Aristoteles antaa kuitenkin ymmärtää, että ruumis ei ole enää sama ruumis kuoleman jälkeen. Lisäksi Aristoteles sanoo, että ruumis, joka on menettänyt sielunsa, ei ole enää potentiaalisesti elävä. Mutta jos elävän olennon aine on sen ruumis, silloin tuon ruumiin pitäisi määritelmän mukaan olla potentiaalisesti elävä.

Eräs lähestymistapa tämän ongelman ratkaisemiseen perustuu siihen, että elävä ruumis korvaa jatkuvasti vanhaa ainetta uudella. Viisivuotias ruumis koostuu eri aineesta kuin saman henkilön seitsemänkymmenvuotias ruumis. Jos viisivuotias ruumis ja seitsemänkymmenvuotias ruumis koostuvat eri aineesta, niin mikä tekee niistä saman ruumiin? Vastaus on oletettavasti sielu. Koska viisivuotias ja seitsemänkymmenvuotias ruumis jakavat sielun – eli henkilön elämän – voimme tunnistaa ne molemmat ruumiiksi. Ilman sielua emme voi tunnistaa, mikä ainekokoelma on ruumis. Siksi henkilön ruumis ei ole enää tämän henkilön ruumis sen jälkeen, kun se on kuollut.

Toinen lähestymistapa ongelman ratkaisemiseen nojaa ”läheisen” ja ”ei-läheisen” aineen erotteluun. Kun Aristoteles sanoo, että ruumis on elävän olennon ainetta, hän saattaa käyttää sanaa ”ruumis” viittaamaan aineeseen, joka muodostaa täysin järjestäytyneen ruumiin, eikä itse täysin järjestäytyneeseen ruumiiseen. Toisin kuin täysin järjestäytynyt ruumis, tämä ”ruumis” pysyy samana myös kuoleman jälkeen. Sitä vastoin, kun hän sanoo, että ruumis ei ole enää sama sen kuoleman jälkeen, hän käyttää sanaa ”ruumis” viittaamaan täysin järjestäytyneeseen ruumiiseen.

IntellectEdit

Aristoteles sanoo, että älyllä (nous), kyvyllä ajatella, ei ole ruumiillista elintä (toisin kuin muilla psykologisilla kyvyillä, kuten aistihavainnolla ja mielikuvituksella). Aristoteles tekee eron kahdenlaisen älyn välillä. Näitä kutsutaan perinteisesti ”passiiviseksi älyksi” ja ”aktiiviseksi (tai agenttiseksi) älyksi”. Hän sanoo, että ”aktiivinen (tai agenttinen) äly” ei ole sekoittunut ruumiiseen, ja ehdottaa, että se voi olla olemassa erillään siitä. Metafysiikan kirjassa Xll hän rinnastaa aktiivisen nousin maailmankaikkeuden liikkumattomaan liikuttajaan, kosmiseen nousiin, joka on ajatus, joka esiintyy jo Platonin teksteissä.

Passiivinen nous on kuin savi; siitä voi tulla mitä tahansa ja se on altis muutoksille. Aktiivisen nousin tehtävänä on antaa passiiviselle nousille muoto. Aristoteles vastusti Platonin ajatusta, jonka mukaan sielu kantaa mukanaan muistoja edellisistä elämistä, ja liitti muistin kyvyn passiiviseen nousiin, joka muutoksen alaisena ollessaan voi kuolla.

Ensimmäisen tulkinnan mukaan ihmisen kyky ajatella (toisin kuin hänen muut psykologiset kykynsä) kuuluu jollekin ruumiista erilliselle ruumiittomalle elimelle. Tämä merkitsisi eräänlaista dualismia. Joidenkin tutkijoiden mukaan kyseessä ei kuitenkaan olisi täysimittainen kartesiolainen dualismi. Tämä tulkinta synnyttää sen, mitä Robert Pasnau on kutsunut ”mielen ja sielun ongelmaksi”: jos äly kuuluu ruumiista erilliseen entiteettiin ja sielu on ruumiin muoto, niin miten äly on osa sielua?

Toinen tulkinta nojaa passiivisen ja agenttisen älyn väliseen eroon. Tämän tulkinnan mukaan passiivinen äly on ruumiin ominaisuus, kun taas agenttiäly on ruumiista erillinen substanssi. Jotkut tämän tulkinnan kannattajat ajattelevat, että jokaisella ihmisellä on oma agenttiäly, joka oletettavasti eroaa ruumiista kuoleman yhteydessä. Toiset tulkitsevat agenttiälyn yhdeksi ainoaksi jumalalliseksi olennoksi, kenties liikkumattomaksi liikuttajaksi, Aristoteleen Jumalaksi.

Kolmas tulkinta nojaa teoriaan, jonka mukaan yksilöllisellä muodolla voi olla omia ominaisuuksia. Tämän tulkinnan mukaan sielu on ruumiin ominaisuus, mutta kyky ajatella on itse sielun, ei ruumiin, ominaisuus. Jos näin on, sielu on ruumiin muoto, ja silti ajatteluun ei tarvitse liittyä mitään ruumiillista elintä.