Esihistoriallinen asutusMuutos
Harvinaiset polkujen jäänteet ja muut artefaktit viittaavat satunnaiseen varhaispolynesialaisten läsnäoloon. Kanootti, sininen helmi, bambunpaloja ja muita varhaisasukkaiden jäänteitä on löydetty. Saaren esihistoriallinen asutus on saattanut alkaa noin vuonna 1000 eaa., kun itäiset melanesialaiset kulkivat pohjoiseen, ja se on saattanut ulottua 500-700 kilometriä kaakkoon sijaitseviin Rawakiin, Kantoniin, Manraan ja Oronaan Phoenix-saarilla. Honolulun Bernice P. Bishop -museon etnologi K.P. Emery totesi, että Manran saaren uudisasukkaat kuuluivat ilmeisesti kahteen eri ryhmään, joista toinen oli polynesialainen ja toinen mikronesialainen, joten sama on saattanut päteä myös Howlandin saarella, vaikka tästä ei ole löydetty todisteita.
Vaikea elämä näillä eristyksissä olevilla saarilla yhdessä epäluotettavien makean veden saantimahdollisuuksien kanssa on saattanut johtaa siirtokuntien hylkäämiseen tai sukupuuttoon samaan tapaan kuin muutkin laajan Tyynenmeren alueen saaret (kuten Kiritimati ja Pitcairn) hylättiin.
Valaanpyytäjien tekemät havainnotMuutos
Valaanpyytäjien näkemät havainnotToimitus
Nantucketissa valaanpyytäjän Oeno:lla liikennöineen Oeno:n komentajaksi noussut kapteeni George B. Worth havainnoitsi Howlandin saarta noin vuonna 1822 ja kutsui sitä nimellä ”Worth Island”. Amerikkalaisen valaanpyyntialuksen Minerva Smithin Daniel MacKenzie ei tiennyt Worthin havainnosta, kun hän kartoitti saaren vuonna 1828 ja nimesi sen laivansa omistajien mukaan 1. joulukuuta 1828. Howlandin saari nimettiin viimein 9. syyskuuta 1842 tähystäjän mukaan, joka havaitsi sen valaanpyyntialus Isabellalta kapteeni Geo. E. Netcher New Bedfordista.
Yhdysvaltain hallussaolo ja guanon louhintaEdit
Howland Island oli asumaton, kun Yhdysvallat otti sen haltuunsa vuoden 1856 Guano Islands Act -lain nojalla. Saari oli vuosikymmeniä tunnettu merenkulun vaaratekijä, ja siellä haaksirikkoutui useita aluksia. Amerikkalaiset yhtiöt louhivat sen guanoesiintymiä noin vuodesta 1857 lokakuuhun 1878, joskaan ei ilman kiistoja.
Kapteeni Geo. E. Netcher Isabellalta ilmoitti kapteeni Taylorille sen löytymisestä. Koska Taylor oli löytänyt toisen guanosaaren Intian valtamereltä, he sopivat jakavansa guanosta saatavat hyödyt molemmilla saarilla. Taylor järjesti Netcherille yhteyden Alfred G. Bensoniin, joka oli vuonna 1857 perustetun American Guano Company -yhtiön johtaja. Myös muita yrittäjiä lähestyttiin, sillä George ja Matthew Howland, joista tuli myöhemmin United States Guano Companyn jäseniä, palkkasivat herra Stetsonin vierailemaan saarella kapteeni Popen johtamalla Rousseau-laivalla. Stetson saapui saarelle vuonna 1854 ja kuvaili sitä lintujen ja rottien asuttamaksi.
American Guano Company perusti Baker Islandia ja Jarvis Islandia koskevat valtaukset, jotka tunnustettiin vuonna 1856 annetun Yhdysvaltain Guano Islands Act -lain nojalla. Benson yritti saada American Guano Companya kiinnostumaan Howland Islandin saaren esiintymistä, mutta yhtiön johtajat katsoivat, että heillä oli jo riittävästi esiintymiä. Lokakuussa 1857 American Guano Company lähetti Bensonin pojan Arthurin Baker- ja Jarvis-saarille kartoittamaan guanoesiintymiä. Hän vieraili myös Howland Islandilla ja otti näytteitä guanosta. Tämän jälkeen Alfred G. Benson erosi American Guano Companysta ja perusti yhdessä Netcherin, Taylorin ja George W. Bensonin kanssa United States Guano Companyn hyödyntääkseen Howland Islandin guanoa, ja tämä vaatimus tunnustettiin vuonna 1856 annetussa Yhdysvaltain Guano Islands Act -laissa.
Mutta kun United States Guano Company lähetti vuonna 1859 aluksen louhimaan guanoa, he huomasivat, että American Guano Companyn sinne lähettämät miehet olivat jo miehittäneet Howland Islandin. Yhtiöt päätyivät New Yorkin osavaltion tuomioistuimeen, jossa American Guano Company väitti, että United States Guano Company oli tosiasiassa hylännyt saaren, koska Guano Islands Act -lain edellyttämää jatkuvaa hallussapitoa ja tosiasiallista miehitystä ei ollut tapahtunut. Lopputulos oli, että molemmat yhtiöt saivat louhia guano-esiintymiä, jotka olivat huomattavasti ehtyneet lokakuuhun 1878 mennessä.
1900-luvun loppupuolella saarella oli brittiläisiä valtauksia ja yrityksiä kaivostoiminnan aloittamiseksi. John T. Arundel and Company, brittiläinen yritys, joka käytti Cook-saarilta ja Niuelta tulleita työläisiä, miehitti saarta vuosina 1886-1891.
Yhdysvaltojen suvereniteetin selventämiseksi annettiin toimeenpanomääräys 7368 13. toukokuuta 1936.
Itascatown (1935-42)Muokkaa
Saarelle saapui vuonna 1935 American Equatorial Islands Colonization Projectin siirtolaisia perustamaan pysyvää yhdysvaltalaista läsnäoloa Tyynenmeren keskiosiin. Siirtokunta aloitti Honolulussa sijaitsevan yksityisen Kamehameha School for Boys -koulun (Kamehameha School for Boys) neljän alumnin ja oppilaan vaihtuvalla ryhmällä. Vaikka alokkaat olivat ilmoittautuneet osaksi tieteellistä retkikuntaa ja odottivat viettävänsä kolmen kuukauden mittaisen tehtävänsä keräämällä kasvitieteellisiä ja biologisia näytteitä, merelle päästyään heille kerrottiin: ”Nimenne jäävät historiaan” ja että saarista tulisi ”kuuluisia lentotukikohtia reitillä, joka yhdistäisi Australian ja Kalifornian toisiinsa”.
Asutus nimettiin Itascatowniksi USCGC Itasca -aluksen mukaan, joka toi uudisasukkaat Howlandille ja teki säännöllisiä risteilyjä muiden saman päiväntasaajan saarten väliä kyseisenä aikakautena. Itascatown oli puolen tusinan pienen puurunkoisen rakennuksen ja teltan muodostama rivi lähellä rantaa saaren länsipuolella. Aloitteleville siirtolaisille annettiin suuret varastot säilykkeitä, vettä ja muita tarvikkeita, kuten bensiinikäyttöinen jääkaappi, radiolaitteita, lääkintäpakkauksia ja (tuolle aikakaudelle ominaista) valtavat määrät savukkeita. Kalastus tarjosi vaihtelua heidän ruokavalioonsa. Suurin osa siirtolaisten ponnisteluista liittyi säähavaintojen tekemiseen tunneittain ja saaren alkeellisen infrastruktuurin rakentamiseen, mukaan lukien laskeutumisradan raivaaminen lentokoneita varten. Tänä aikana saari oli Havaijin ajassa, joka oli tuolloin 10,5 tuntia jäljessä UTC:stä. Samanlaisia kolonisaatiohankkeita aloitettiin läheisillä Baker Islandilla ja Jarvis Islandilla sekä Cantonissa ja Enderburyssa Phoenix-saarilla, joista tuli myöhemmin osa Kiribatia.
Kamakaiwi FieldEdit
Maata raivattiin alkeelliselle lentokoneiden laskeutumisalueelle 1930-luvun puolivälissä, sillä ennakoitiin, että saaresta saattaisi aikanaan tulla pysähdyspaikka kaupallisille Tyynenmeren yli kulkeville lentoreiteille, ja myös siksi, että voitaisiin edistää Yhdysvaltojen alueellisia väitteitä alueella Iso-Britannialta tulevien kilpailevien vaateiden torjumiseksi. Howlandin saari määrättiin yhdysvaltalaisen lentäjän Amelia Earhartin ja suunnistaja Fred Noonanin suunnitelluksi tankkauspysäkiksi heidän maailmanympärilennollaan vuonna 1937. Bureau of Air Commerce (Bureau of Air Commerce) käytti Works Progress Administrationin (WPA) varoja rakentaakseen kolme tasoitettua, päällystämätöntä kiitorataa, jotka oli tarkoitettu Earhartin kaksimoottoriselle Lockheed Model 10 Electralle.
Laitos nimettiin Kamakaiwi-kentäksi James Kamakaiwin mukaan, nuoren havaijilaisen mukaan, joka saapui paikalle neljän siirtolaisen ensimmäisen ryhmän mukana. Hänet valittiin ryhmän johtajaksi, ja hän vietti Howlandilla yli kolme vuotta, paljon pidempään kuin keskimääräinen alokas. Lentoasemaa on kutsuttu myös WPA Howlandin lentoasemaksi (WPA rahoitti noin 20 prosenttia 12 000 dollarin kustannuksista). Earhart ja Noonan lähtivät lentoon Laesta, Uudesta-Guineasta, ja heidän radiolähetyksensä vastaanotettiin saaren lähistöllä, kun heidän lentokoneensa saapuivat lähistölle, mutta heitä ei enää koskaan nähty.
Japanilaisten hyökkäykset toisen maailmansodan aikanaEdit
Joulukuun 8. päivänä 1941 japanilaisten ilmahyökkäys, jonka teki 14 kaksimoottorista Mitsubishi G3M ”Nell” -pommikonetta Chitose Kōkūtai Kwajaleinin saarilta, tappoi siirtolaiset Richard ”Dicky” Kanani Whaleyn ja Joseph Kealoha Keliʻhananuin. Hyökkäys tapahtui päivä japanilaisten Pearl Harboriin tekemän hyökkäyksen jälkeen, ja se vahingoitti Kamakaiwi-kentän kolmea kiitorataa. Kaksi päivää myöhemmin japanilaisen sukellusveneen pommitus tuhosi sen, mitä siirtokunnan rakennuksista oli jäljellä. Yksittäinen pommikone palasi kahdesti seuraavien viikkojen aikana ja pudotti raunioille lisää pommeja. Kaksi eloonjäänyttä evakuoitiin lopulta Yhdysvaltain laivaston hävittäjä USS Helmillä 31. tammikuuta 1942. Thomas Bederman, toinen kahdesta eloonjääneestä, kertoi myöhemmin kokemuksistaan tapauksen aikana Life-lehden 9. maaliskuuta 1942 ilmestyneessä numerossa. Yhdysvaltain merijalkaväen pataljoona miehitti Howlandin syyskuussa 1943, ja se tunnettiin nimellä Howland Naval Air Station (Howlandin laivaston lentotukikohta) toukokuuhun 1944 asti.
Kaikki asuttamisyritykset lopetettiin vuoden 1944 jälkeen. Siirtokuntahankkeet muilla neljällä saarella, joita sota myös häiritsi, hylättiin myös. Saareen ei tiedetä laskeutuneen yhtään lentokonetta, vaikka toisen maailmansodan aikana kellukkeet ja lentävät veneet käyttivät läheisiä ankkuripaikkoja. Esimerkiksi 10. heinäkuuta 1944 Yhdysvaltain laivaston Martin PBM-3-D Mariner -lentovene (BuNo 48199), jota ohjasi William Hines, sai moottoripalon ja teki pakkolaskun mereen Howlandin edustalle. Hines rantautui koneeseen, ja vaikka se paloi, miehistö säilyi vahingoittumattomana, USCGC Balsam pelasti sen (sama alus, joka myöhemmin vei USCG:n Construction Unit 211:n ja LORAN Unit 92:n Gardner Islandille), siirsi sen sukellusveneeseen ja vei sen Canton Islandille.