Content Note: maininta homofobiasta

On ensimmäinen viikkoni Cambridgessa ja kävelen luennolle muiden kurssilaiseni kanssa collegessani. Juttelemme fuksiviikon rentoa, tylsää small talkia. Paitsi että minulla ei ole aavistustakaan, mistä he puhuvat. Yritän kysyä, mutta saan vastaani virnistyksiä, puolittaisia selityksiä ja pahimmillaan minut jätetään huomiotta. Kaikki yritykset vaihtaa keskustelua artistista, jota en ole koskaan kuunnellut, jätetään niin ikään huomiotta. Opettelen pian hymyilemään muiden mukana, virnistämään ja räkäisemään kuten hekin. Päädyn juttelemaan ryhmän ainoan tytön kanssa. Meillä ei ole mitään yhteistä, paitsi että hän on yhtä tylsistynyt keskusteluun kuin minäkin.

Nyt tämä tapahtuma ei olisi ärsyttänyt minua paljon, paitsi että se on osa trendiä, jota olen kokenut koko elämäni ajan. Heteromiesten syrjäytyminen ei ole minulle tuntematonta aluetta – tässä vaiheessa sitä on jo odotettavissa. Muistan, että minua haukuttiin homoksi leikkikentällä jo yhdeksänvuotiaana; 13-vuotiaana poika, jota pidin hyvänä ystävänä, alkoi yhtäkkiä pilkata ilmeistä naisellisuuttani; ja juuri tänä vuonna vieressäni seisova ystäväni käytti sanaa ”homo” kuvaamaan rikkinäistä televisiotaan.

”Jotta minut hyväksyttäisiin teidän seurassanne, minun on laimennettava homouttani, ääneni on muututtava syvemmäksi, hitaammaksi, ”S”-äänteeni on kuulostettava heikommin.”

Kontekstiä lukuunottamatta, tästä minulle aiemmin tuntemattomasta laulajasta tuli keskustelunaihe koko viikoksi ja sitä seuraavaksi viikoksi, ja se esiintyi toistuvasti uudelleen koko lukukauden ajan. Keskustelu sai kuitenkin myös erilaisia muotoja: joskus kyse oli tv-ohjelmista, joita en ollut koskaan katsonut, jalkapallo-otteluista, joista en ollut kiinnostunut, tai humoristisista videoista, joita en ollut koskaan nähnyt. Jälleen kerran ryhmä miehiä oli vetänyt keskustelun vetosillan ylös minulta ja estänyt minua pääsemästä heidän klikkiyhteisöönsä; heidän logiikkansa oli ehkä se, että jos en pystyisi osallistumaan keskusteluun, lähtisin yksinkertaisesti pois. Ja vaikka hyväksynkin sen tosiasian, että olimme ehkä hyvin erilaisia ihmisiä, joilla oli hyvin erilaiset mielenkiinnon kohteet, minun on myös vaikea uskoa, ettemme olisi voineet löytää jotain yhteistä, jos he olisivat vain vaivautuneet.

Teini-ikäisessä naiiviudessani annoin kaiken tämän huuhtoa päälleni. Mutta kun siirryin toiselle vuodelle, aloin huomata tätä käytöstä yhä enemmän ja enemmän. Kerran junassa yritin keskustella vastapäisen heterokaverini kanssa. Hän katsoo minua ylhäältä alas, jättää minut huomiotta ja kääntyy sitten puhumaan heteroystävilleni. Tämä ei ole harvinaista. Myöhemmin samana vuonna heteroystävääni kiusataan ennen drinkkejä siitä, että hän on ihastunut kuuluisaan urheilumieheen. Häntä nolostuttavat vitsit, ja lopulta hänestä tulee vihainen ja alakuloinen – ilmeisesti hän uskoo, ettei ole mitään nolompaa kuin tuntea vetoa samaa sukupuolta olevaan henkilöön. Minä katselen täysin hiljaa.

En halua olla se homofobiaa huutava poika, mutta miksi heteromiehet sitten jatkuvasti karttavat ja holhoavat minua? Jotta minut hyväksyttäisiin teidän seurassanne, minun on laimennettava homouttani, ääneni on muututtava syvemmäksi, hitaammaksi, ”S”-äänteeni on kuulostettava vähemmän korostuneelta. Nauran teidän epähauskoille vitseillenne, kun taas minun vitseihini suhtaudutaan kohauttelemalla olkapäitä ja sanomalla ”en tajua”. Kun esitän essee-ideoita, ne hylätään välittömästi, kun taas te pidätte toistenne ideoita korkeuksissa, joihin minun ideani eivät koskaan yltäisi. Aina kun minun työni arvostellaan paremmaksi kuin teidän, te kutsutte sitä ”suosimiseksi”, koska minun lahjakkuuteni ei selvästikään voisi koskaan yltää teidän lahjakkuutenne tasolle. Teidän kanssanne olen yksi tytöistä, koska vaikka olen mies, minut luokitellaan silti ”toiseksi”. Olen ikuisesti poika, mutta en ”yksi pojista”. Olen manipuloinut ääntäni, persoonallisuuttani, kävelyäni, jopa keskusteluani sinun vuoksesi koko elämäni, enkä saa mitään vastineeksi. Olen kyllästynyt käyttämään aikaani siihen, että yritän ymmärtää tapojasi, mutta kun kysyn, mistä puhut, vastauksesi on ”et ymmärrä” tai ”et halua tietää”. Minä haluan tietää, mutta te ette vain anna minun tietää. Samasta syystä minua haukutaan ”upeaksi”; se ei ole kohteliaisuus, vaan alentavaa.”

”Opin, että klikkiin, joka elää syrjäytymisestä, en luultavasti haluaisi edes liittyä.”

Surullisinta on, että tajusin hiljattain, miten tämä heteromiesten hylkääminen on vaikuttanut minuun. Elinikäisen miesten eristämisen jälkeen olen lakannut yrittämästä olla heteromiehen ystävä. Kun tällä hetkellä etsin yliopisto-opintojen jälkeistä asuntoa, koen liian ”riskialttiiksi” asua näennäisesti heteromiehen kanssa. Kun minua pyydettiin liittymään asuntoa etsivään miesryhmään, kieltäydyin yrittäessäni ennakoida hylkäämistä, jota epäilemättä saisin. Kerran viime vuonna eräässä juhlassa päästäkseni vessoihin minun oli käveltävä poikien joukon läpi. En pystynyt siihen yksin. Pelkäsin heitä, heidän katseitaan ja kuiskauksiaan. Kun yksi heistä alkoi puhua minulle, olin kuin kivettynyt. Ääneni syveni, ja muutaman juoman hämärtämänä minun piti muuttua taas ”heteroksi minäksi” – punastuen, kun ystäväni katselivat koko esitystä.

Kokemukset, joita kuvaan, eivät ole homofobisia herjauksia. Kyse on kylmästä pinnasta, jonka läpi en saa koskaan nähdä. Se on se lasisilmäinen katse, jonka saan, kun meidät esitellään ensimmäisen kerran. Se on se käsittämätön etäisyys, jonka hän tuntee välillämme, etäisyys, jonka olen joutunut kulkemaan koko elämäni ajan. Se on jatkuva kyseenalaistaminen sen jälkeen, kun heteromies väistämättä hylkää ystävyyteni, kun kuulustelen itseäni siitä, miksi en vieläkään kelpaa hänelle.

Suorat miehet eivät halua homoystäviä; tämä johtopäätös minun on ollut pakko tehdä. Alkaen tuosta fuksiviikon keskustelusta, yliopistoaikanani minua on kohdellut tasavertaisena se vähemmistö heteromiehistä, jonka olen kohdannut. Kun tulin julkisuuteen juuri ennen Cambridgen yliopistoa, toivoin, että minut hyväksyttäisiin täällä täysin; sen sijaan olen joutunut kokemaan samaa syrjäytymistä, jota olin kokenut koko elämäni ajan. Tämä artikkeli on tulosta vuosien raivosta, jota olen tuntenut leikkiessäni heteromiehen kertakäyttöistä apuria. Se on tulosta sadoista yksittäisistä tapauksista, joista vain parhaat koristavat tätä tekstiä. Mutta jokaisessa kohussa on jotain opittavaa. Opin, että mikään tästä hylkäämisestä ei ollut minun syytäni. Opin lopettamaan vahvistuksen jahtaamisen heteromiesystävien kautta. Ja opin, että klikkiin, joka kukoistaa syrjäytymisestä, en luultavasti haluaisi edes liittyä.