Hemichordate, mikä tahansa matojen kaltaisten meressä elävien selkärangattomien ryhmä, joka on läheistä sukua sekä selkärankaisille että piikkinahkaisille ja jonka katsotaan yleensä muodostavan oman heimonsa, Hemichordata. Termi Hemichordata – kreikankielisistä sanoista hemi, joka tarkoittaa ”puoli”, ja chorde, joka tarkoittaa ”jousi” – ehdotettiin alun perin siksi, että buccal diverticulum, suuontelosta eteenpäin proboscisiin eli ”kuonoon” johtava putkimainen uloke, muistutti alkeellista notokordia – alkeellisempien selkärankaisten eli alkeellisempien selkärankaisten selkärangattomien eli selkärangattomien selkärangan tuki-akselia. Tämä teoria on kuitenkin sittemmin hylätty, koska on todettu, että divertikkeli muistuttaa alkuperältään ja toiminnaltaan vain vähän selkärankaisten notokordia. Molekyylitutkimukset osoittavat, että hemichordat ovat läheisempää sukua piikkinahkaisille kuin selkärankaisille. Noin 90 lajia on kuvattu.
Hemichordatat koostuvat kolmesta luokasta: Enteropneusta, Pterobranchia ja Planctosphaeroidea. Enteropneustat eli tammenterhot (noin 70 lajia) ovat yksinäisiä, matomaisia, kaksoissymmetrisiä eläimiä, jotka ovat usein loistavan värisiä. Niitä kutsutaan tammenterhomadoiksi koukistajan ja kauluksen ulkonäön vuoksi. Pterobranchit (noin 20 lajia) ovat pieniä, koloniaalisia, putkia rakentavia muotoja. Planctosphaeroidea tunnetaan vain muutamasta kelluvasta toukasta. Enteropneustit ovat yleisiä vuorovesivyöhykkeillä Vienanmereltä ja Grönlannista etelään Uuteen-Seelantiin ja Hyvän toivon niemimaalle; niitä tavataan avomerellä 400 metrin syvyydessä tai syvemmällä. Niiden koko vaihtelee muutamasta senttimetristä (Pohjanmeren Saccoglossus pygmaeus) kahteen metriin (noin seitsemään jalkaan) tai pidempään (Brasilian rannikkovesien Balanoglossus gigas).
Aikuisten hemikordiaattisten ruumis ja ruumisontelot eli kotelot jakautuvat kolmeen perusosaan: sorkkiin, kaulukseen ja runkoon. Keskushermostoa ei ole: hermokudos on keskittynyt kaulukseen, joka on yhteydessä epidermiksessä eli ulkokuoressa olevaan hermostoon. Verenkiertojärjestelmään kuuluu yleensä supistumiskykyinen sydämen kaltainen rakkula, verisuonia ja sivuonteloita. Nielua voivat lävistää lukuisat parittaiset kidussäleiköt, tai ne voivat puuttua.
Vartalon toisella alueella, kauluksessa, voi olla kaksi tai useampia lonkeromaisia höyheniä, joissa voi olla kaksinkertainen rivi kiilamaisia lonkeroita, jotka ovat hyvin varustettuja erittävillä soluilla. Lonkerot ovat erityisiä sopeutumia vedessä leijuvien hiukkasten ravinnoksi. Epidermiksen sisällä oleva hermosolujen ja -kuitujen verkosto on yhteydessä kahteen päähermorataan, jotka kulkevat dorsaalisesti mediaanisesti (eli ylävartalon keskiviivaa kohti) ja ventraalisesti mediaanisesti (alapuolella). Kauluksen dorsaalipuolella on epidermiksen sisätaskusta muodostuva hermosäie; siinä voi olla keskeinen luumen eli ontelo, joka avautuu ulospäin etu- ja takapuolella, tai siinä voi olla useita aukkoja eli välejä. Hermosäikeessä on suuria hermosoluja, joiden ulokkeet ulottuvat melkein kitalakeen kärkeen ja ventraaliseen hermosäikeeseen. Nämä solut helpottavat todennäköisesti nopeita reaktioita, kuten eturungon äkillisiä supistuksia, kun kitalakeen kosketaan. Ruumiin yleistä pintaa hermottaa alkeellinen reseptorijärjestelmä, joka koostuu hajanaisista aistinsoluista. Hyvin määriteltyä ärsykkeiden ja vasteiden keskusta ei ole.
Kaikki hemichordatat ovat suspensiosyöjiä, jotka pyydystävät pienimpiä eläimiä ja leviä niiden ajautuessa ohi vedessä. Tammenterhot pyydystävät tällaisia organismeja koukistimillaan, kun taas pterobranchit käyttävät lonkeroitaan. Monilla hemichordateilla on elinkierrossaan toukkavaihe; toukat, joita kutsutaan tornariaeiksi, uivat käyttämällä mikroskooppisia karvoja, joita kutsutaan värekarvoiksi.
Hemichordateilla on evolutiivisia yhteyksiä sekä jäniseläimiin että piikkinahkaisiin (esim. meritähtiin, merisiileihin); täsmällisiä sukulaisuussuhteita tutkitaan kuitenkin edelleen aktiivisesti. Katso myös tammenterho; pterobranch.