Carlos Mottan 30-minuuttisessa videoteoksessa Legacy (2019) taiteilija esiintyy suu auki hammaslääketieteellisellä suukapulalla, kun hän toistaa hiv/aidsin aikajanaa, jonka on kertonut toimittaja Ari Shapiro. Hän aloittaa vuodesta 1908, jolloin HIV:n uskotaan ensimmäisen kerran tarttuneen ihmiseen, ja päättyy vuoteen 2019, jolloin Trumpin hallinto ilmoitti tavoitteistaan lopettaa hiv/aids-epidemia Yhdysvalloissa kymmenessä vuodessa ja kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez haukkui lääkeyhtiö Gileadia ennaltaehkäisevän lääkkeen Truvadan kustannuksista.

Motta pystyy hädin tuskin muodostamaan sanojaan: tasainen syljen tippuminen valuu hänen alahuulensa yli muodostaen vaahtomaisia tippukiviä hänen partaansa. Hänen hengityksensä vaikeutuu, kun hän käy läpi keskeisiä tapahtumia, kuten sitä, kun Ronald Reagan sanoi ”aids” ensimmäisen kerran julkisesti vuonna 1987, noin viisi vuotta sen jälkeen, kun termi ”hankittu immuunipuutosoireyhtymä” (aids) ehdotettiin korvattavaksi leimaavalla termillä ”homoseksuaalisuuteen liittyvä immuunipuutos”, seitsemän vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen tunnustettu hiv/aids-tapaus kirjattiin Yhdysvalloissa, ja vain vuosi sen jälkeen, kun New York Times oli uutisoinut, että miljoonalla amerikkalaisella oli virus.

Legacy on ensimmäinen teos, joka säveltää Hell is a Place on Earth. Heaven is a Place in Your Head. (26.3.-25.4.2020), joka on P-P-O-W:n järjestämä verkkonäyttely Mottan, Guadalupe Maravillan, Carolee Schneemannin, Hunter Reynoldsin, Suzanne Treisterin ja David Wojnarowiczin elokuvista.

Kooste alkaa lainauksella Wojnarowiczin esseestä Postcards from America: X-Rays from Hell” (Röntgenkuvat helvetistä), jonka hän kirjoitti ystävänsä ja mentorinsa Peter Hujarin kuoltua aidsiin ja oman diagnoosinsa jälkeen. Teksti liittyi Nan Goldinin kuratoimaan Artists Spacessa vuonna 1989 järjestettyyn näyttelyyn Witnesses: Against Our Vanishing, ja se sai National Endowment for Artsin peruuttamaan instituution rahoituksen. Hell is a Place on Earth. Heaven is a Place in Your Head. alkaa rivillä, jossa Wojnarowicz kuvaa silloista raivoaan: ”…kun minulle kerrottiin, että olin saanut tämän viruksen, ei kestänyt kauan tajuta, että olin saanut myös sairaan yhteiskunnan.”

Yhdysvalloissa on vedetty yhtäläisyyksiä kotimaisen hiv/aids-kriisin alkuvuosien ja Covid-19:n kanssa tapahtuvien tapahtumien välillä, ja nämä yhteydet ruokkivat Hell is a Place on Earthia. Heaven is a Place in Your Head. ”Kaikkein ilmeisin yhtäläisyys”, aktivisti Cleve Jones huomauttaa, ”on se, että molemmat pandemiat alkoivat republikaanihallituksilla ja republikaanipresidentillä, joka ei tunnustanut tilanteen vakavuutta, ja että voimakkaan varhaisen reagoinnin laiminlyönti johti traagisiin seurauksiin”.1 Yleisemmin, kuten eräässä YK:n aids-asiakirjassa ”Rights in the time of COVID-19: Lessons from HIV for an effective, community-led response”, epidemiat paljastavat ja pahentavat ”yhteiskunnassa vallitsevaa eriarvoisuutta, josta kärsivät eniten jo ennestään syrjäytyneet ja haavoittuvassa asemassa olevat”.2 Kun on kyse siitä, että Covid-19 on osoittanut, miten vähän arvoa jotkut hallitukset ovat antaneet ihmisten hoidolle, puhumattakaan yhteiskunnan välttämättömien mutta alirahoitettujen työntekijöiden aliarvostuksesta, Covid-19 on ollut esimerkillinen.

Vastauksena siihen, mitä tämä itsensä eristämisen ja niin sanotun sosiaalisen etääntymisen konteksti on tuonut esiin, Hell is a Place on Earth. Heaven is a Place in Your Head. nostaa etualalle taiteellisia ilmaisuja yhteenkuuluvuudesta ja itsensä toteuttamisesta eri puolilta. Hunter Reynoldin Medication Reminder (Original) (2012) -teoksesta, joka on rakennettu päivittäisistä ääniviesteistä, jotka muistuttavat taiteilijaa ottamaan lääkkeensä, ja Guadalupe Maravillan Spirit Level (2019) -teoksesta, joka kertoo tarinan siitä, miten taiteilijasta ”tuli paperiton”, Suzanne Treisterin Survivor (F) / The New Planet (2016-2018) -teoksessa auringonkukkapellon muuttamiseen visioksi ”post-futuristisesta ylevästä”. Näyttelyn lyhyen julkilausuman mukaan tarkoituksena on osoittaa vastarintaa ”ruumiillisille ja yhteiskunnallisille rajoituksille” ja ”ylittää kulttuurin suvereenit rakenteet, konventiot ja tabut”.

Aikana, jolloin fyysisestä läheisyydestä on tullut vaaran synonyymi, Carolee Schneemannin Fuses (1964-1967) sekä David Wojnarowiczin ja Marion Scemaman When I Put My Hands on Your Body (1989/2014) tuntuvat yhä koskettavammilta. Edellinen kiusoittelee välähdyksiä taiteilijan rakasteluista filmillä, joka on maalattu, kollaasoitu ja poltettu tulella ja hapolla; jälkimmäinen on intiimi sinisen mittakaavan kohtaaminen Wojnarowiczin ja Paul Smithin välillä. Molemmat teokset korostavat läheisyyttä osoittaessaan sitä, minkä tämä maailmanlaajuinen pandemia on tehnyt akuutisti käsin kosketeltavaksi, kun niin monet suojautuvat paikalleen. Jokainen elämä (ja kuolema) maailmassa on riippuvainen kaikista muista, ja tämän pysyvän totuuden kieltäminen maksaa ihmishenkiä.

Tämä kaikki palaa Wojnarowiczin sitaattiin, joka kehystää tätä teoskokoelmaa, ja taiteilija ilmaisee edelleen uskovansa, että ”yksi radikaalin eleen viimeisistä rajoista on mielikuvitus…”. Ajatus siitä, että mikään ei ole ennallaan, kun Covid-19-pandemia on ohi, näyttää olevan yleinen ajatus juuri nyt. Miten tämä hetki ei voisi olla käänteentekevä, kun käsittämätön osa maailmaa pysähtyy poikkeuksellisesti? Olisi vielä käsittämättömämpää, ehkä jopa mielikuvituksetonta, jos asiat palaisivat ennalleen. –

Helvetti on paikka maan päällä. Heaven is a Place in Your Head. is being hosted on a dedicated website. Tutustu näyttelyyn täällä: https://www.hellisaplaceonearth.com/

–

1 Peter Lawrence Kane, ’”Unresolved grief”: Coronavirus presents eerie parallels for many Aids advocates’, The Guardian, 22. maaliskuuta 2020, https://www.theguardian.com/world/2020/mar/22/coronavirus-aids-epidemic-san-francisco

.