The Habeas Corpus Act 1816 (c.100 56 Geo 3) oli Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin laki, jolla muutettiin habeas corpus -lakia siten, että poistettiin palautuksen kiistämistä koskeva sääntö muissa kuin rikosasioissa.
An Act for more effectually securing the Liberty of the Subject.
1816 c.100 56 Geo 3
Yhdistynyt Kuningaskunta
1.7.1816
1.7.1816
Historiallisesti habeas corpus -oikeudenkäyntiä koskevien hakemusten yhteydessä tehtyjen päätösten tosiseikkatutkimuksia koskevat säännöt perustuivat Wilmot CJ:n vuonna 1758 antamaan lausuntoon Wilmot House of Lordsin vuonna 1758 julkaisemaan lausuntoon Writ on the Writ of Habeas Corpus, jolla kumottiin lakiehdotus, jonka tarkoituksena oli säätää laki, jonka tarkoituksena oli antaa alamaiselle mahdollisuus nopeampaan oikeussuojakeinojen käyttöön Writ of Habeas Corpus -oikeudenkäyntiä koskevien hakemusten yhteydessä. Siinä esitettiin väite, jonka mukaan writ antoi tuomarille mahdollisuuden vain pyytää selitystä siitä, miksi vanki oli vangittuna (ns. return), eikä keskustella siitä, oliko selitys perusteltu, tai tutkia siihen liittyviä tosiseikkoja (”kiistää” se), mikä oli valamiehistön tehtävä.
Tätäkin asiaa voitiin kiertää monin tavoin. Yksi oli ”tunnustaminen ja väistäminen”, jolloin esitettiin ja keskusteltiin vankilanjohtajan ilmoittamien tosiasioiden kiistämisestä, mutta yksinkertaisesti mitätöitiin ne. Toinen keino oli ”eteneminen sääntöjen ja esitysten mukaan”; tekemällä tuomiosta riippumattoman päätöksen tuomarit eivät teknisesti kiistäneet tuomiolauselmaa tai kiistäneet sitä, mutta päädyttiin samaan lopputulokseen kuin jos he olisivat tehneet niin. Tämä aiheutti jonkin verran huolta, koska katsottiin, että se rajoitti tuomioistuinten mahdollisuuksia käsitellä tosiseikkoja koskevia väitteitä, joita haastehakemuksen esittäjä esitti. Vuonna 1758 esitettiin lakiehdotus asian ratkaisemiseksi, mutta se hylättiin; toinen lakiehdotus esitettiin vuonna 1816, ja se hyväksyttiin, ja siitä tuli laki Habeas Corpus Act 1816. Laki antaa tuomareille nimenomaisesti mahdollisuuden kyseenalaistaa ja keskustella palautuksessa esitetyistä tosiseikoista, mutta sitä ei tarkoituksellisesti uloteta koskemaan rikosoikeudellisia tapauksia, koska pelättiin, että se saattaisi johtaa täydelliseen oikeudenkäyntiin pelkästään hakemuksen ja palautuksen perusteella. Sitä kuitenkin ilmeisesti sovelletaan, jos vetoomuksen esittäjä tai kohde on pidätetty rikosasiassa, mutta häntä vastaan ei ole nostettu syytettä.
Judith Farbey, asianajaja ja habeas corpus -lain kommentaattori, väittää, että laki on hyödytön; melkein mikä tahansa, mikä voitaisiin perustella vuoden 1816 lain nojalla, voitaisiin myös perustella luokittelemalla se seikka, josta tuomari haluaa keskustella, ”oikeudenkäyttöön liittyväksi tosiseikaksi” (jurisdictional fact), mikä on toinen keino sallia keskustelu. Virginian yliopiston historian professori Paul D. Halliday oli samaa mieltä ja väitti, että ”kaikki nämä käytännöt olivat olleet käytettävissä common law’ssa, ja on syytä kyseenalaistaa asema, jonka tämä laki on perinteisesti saanut”. Lopputulos oli kuitenkin se, että ”sääntöä, jonka mukaan palautuksen kiistäminen on kielletty, voidaan huoletta pitää harmittomana jäänteenä menneisyydestä”. Yhdistyneen kuningaskunnan ulkopuolella useiden brittiläisten alueiden ja hallintoalueiden lainsäädännöllä varmistettiin, että se sisällytettiin suurelta osin Kansainyhteisön lainsäädäntöön, myös Singaporen, Australian ja Uuden-Seelannin lainsäädäntöön. Niiden lainkäyttöalueiden ulkopuolella, joissa sillä oli suora vaikutus, se oli edelleen vaikutusvaltainen, ja se ”kopioitiin pian useimmissa Amerikan osavaltioissa”.