Grimmin laki, indoeurooppalaisten kielten suhteita koskeva periaate, jonka Jakob Grimm muotoili ensimmäisen kerran vuonna 1822 ja joka kiinnostaa ja tutkii edelleen 1900-luvun kielitieteilijöitä. Se osoittaa, että prosessi – konsonanttien säännöllinen siirtyminen ryhmissä – tapahtui kerran englannin ja muiden matalasaksalaisten kielten kehityksessä ja kahdesti saksassa ja muissa korkeasaksalaisissa kielissä. Ensimmäinen äänteiden siirtymä, joka koski sekä englantia että saksaa, tapahtui antiikin eli klassisten indoeurooppalaisten kielten (sanskritin, kreikan ja latinan) varhaisista äänneasennoista matalasaksalaisissa kielissä, englanti mukaan luettuna, edelleen esiintyviin äänneasentoihin; jälkimmäinen siirtymä koski vain korkeasaksalaisia kieliä, esim. standardisaksaa. Grimmin laki osoittaa, että klassiset äänettömät stopit (k,t,p) muuttuivat englannin kielessä äänettömiksi aspiraateiksi (h,th,f ) ja saksan kielessä mediae-äänteiksi (h,d,f ), esimerkiksi latinankielisen paterin, englanninkielisen fatherin, saksankielisen Vaterin alkuäänteeksi ja latinankielisen fraterin, englanninkielisen brotherin, saksankielisen Bruderin keskimmäiseksi äänteeksi. Se osoittaa myös, että klassisista aspiraattittomista äänteellisistä stoppeista (g,d,b) tuli englannissa äänettömiä stoppeja (k,t,p) ja saksassa äänettömiä aspiraatteja (kh,ts,f), esim, latinan decem-, englannin ten- ja saksan zehn-alkuiset äänteet, ja että klassisista aspiroituneista äänteellisistä stoppeista (gh,dh,bh) tuli englannissa aspiroitumattomia äänteellisiä stoppeja (g,d,b) ja saksassa äänettömiä stoppeja (k,t,p), esimerkiksi sanskritin dhar-, englannin draw- ja saksan tragen-alkuiset äänteet.