KomediatEdit
1590-luvun lopulla Chapmanista oli tullut menestyvä näytelmäkirjailija, joka työskenteli Philip Henslowelle ja myöhemmin Children of the Chapelille. Hänen komedioihinsa kuuluvat The Blind Beggar of Alexandria (1596; painettu 1598), An Humorous Day’s Mirth (1597; painettu 1599), All Fools (painettu 1605), Monsieur D’Olive (1605; painettu 1606), The Gentleman Usher (painettu 1606), May Day (painettu 1611) ja The Widow’s Tears (painettu 1612). Hänen näytelmänsä osoittavat halukkuutta kokeilla draaman muotoa: An Humorous Day’s Mirth oli yksi ensimmäisistä näytelmistä, jotka kirjoitettiin ”humoristisen komedian” tyyliin, jota Ben Jonson käytti myöhemmin teoksissa Every Man in His Humour ja Every Man Out of His Humour. The Widow’s Tears -teoksessaan hän oli myös ensimmäisiä kirjailijoita, jotka yhdistivät komediaa vakavampiin aiheisiin ja loivat tragikomedian, jonka Beaumont ja Fletcher tekivät myöhemmin tunnetuksi.
Hän kirjoitti myös yhden huomionarvoisen näytelmän yhteistyössä. Eastward Ho (1605), joka oli kirjoitettu Jonsonin ja John Marstonin kanssa, sisälsi satiirisia viittauksia skotlantilaisiin hovimiehiin, jotka muodostivat uuden kuninkaan Jaakko I:n seurueen; tämä johti Chapmanin ja Jonsonin vankilaan kuninkaan ”veijarimiehen” Groom of the Stoolin, Sir James Murray of Cockpoolin, pyynnöstä. Useita heidän kuninkaalle ja aatelisille lähettämiään kirjeitä on säilynyt Folgerin kirjaston käsikirjoituksessa, joka tunnetaan nimellä Dobell MS ja jonka AR Braunmuller on julkaissut nimellä A Seventeenth Century Letterbook. Kirjeissä molemmat miehet sanoutuivat irti loukkaavasta repliikistä ja antoivat ymmärtää, että Marston oli vastuussa loukkaavasta huomautuksesta. Jonsonin ”Conversations With Drummond” (Keskustelut Drummondin kanssa) viittaa vangitsemiseen ja antaa ymmärtää, että oli olemassa mahdollisuus, että molempien kirjoittajien ”korvat ja nenät viillettäisiin auki” rangaistuksena, mutta tämä saattoi olla Jonsonin jälkikäteen tarkentama tarina.
Chapmanin ystävyys Jonsonin kanssa katkesi, kenties sen seurauksena, että Jonson joutui julkiseen riitaan Inigo Jonesin kanssa. Eräitä satiirisia, jyrkkiä rivejä, jotka on kirjoitettu joskus Jonsonin kirjoituspöydän ja papereiden polttamisen jälkeen, on todisteena eripurasta. Jonsonin aggressiivista käyttäytymistä ja itseään ylemmyydentuntoa pilkkaava runo jäi Chapmanin elinaikana julkaisematta; se löytyi hänen kuolemansa jälkeen kerätyistä asiakirjoista.
Tragediat Muokkaa
Chapmanin suurimmat tragediat ottivat aiheensa Ranskan lähihistoriasta, ja Ranskan suurlähettiläs loukkaantui ainakin yhdessä tapauksessa. Näitä ovat Bussy D’Ambois (1607), The Conspiracy and Tragedy of Charles, Duke of Byron (1608), The Revenge of Bussy D’Ambois (1613) ja The Tragedy of Chabot, Admiral of France (julkaistu 1639). Kaksi Byronin näytelmää kiellettiin näyttämöiltä, mutta kun hovi lähti Lontoosta, Children of the Chapel esitti näytelmät alkuperäisessä ja leikkaamattomassa muodossaan. Ranskan suurlähettiläs todennäköisesti loukkaantui kohtauksesta, jossa Henrik IV:n vaimo ja rakastajatar riitelevät ja tappelevat fyysisesti. Julkaisun yhteydessä loukkaava kohta poistettiin, ja Chapman viittaa näytelmään Sir Thomas Walsinghamille osoittamassaan omistuskirjoituksessa nimellä ”poore dismembered Poems”. Hänen ainoa klassisen tragedian teoksensa Caesar ja Pompeius (kirjoitettu 1604, julkaistu 1631), vaikka se onkin ”poliittisesti nokkela”, voidaan pitää hänen vaatimattomimpana saavutuksenaan lajityypissä.
Muut näytelmät Muokkaa
Chapman kirjoitti yhden jaakobolaisaikakauden menestyneimmistä naamiaisnäytelmistä, 15. helmikuuta 1613 esitetyn teoksen The Memorable Masquen of the Middle Temple and Lincoln’s Inn. Kenneth Muirin mukaan Chapmanille liitetään myös The Masque of the Twelve Months, joka esitettiin kahdentenatoista yönä 1619 ja jonka John Payne Collier painoi ensimmäisen kerran vuonna 1848 ilman kirjailijan nimeä.
Chapmanin kirjailijuutta on väitetty useiden muiden aikakautensa anonyymien näytelmien yhteydessä. F. G. Fleay ehdotti, että hänen ensimmäinen näytelmänsä olisi The Disguises. Häntä on esitetty kokonaan tai osittain Sir Giles Goosecapin, Two Wise Men And All The Rest Fools (Kaksi viisasta miestä ja kaikki muut hölmöjä), The Fountain of New Fashions (Uuden muodin lähde) ja The Second Maiden’s Tragedy (Toisen neidon tragedia) tekijäksi. Näistä vain ”Sir Gyles Goosecap” on yleisesti hyväksytty Chapmanin kirjoittamaksi (The Plays of George Chapman: The Tragedies, with Sir Giles Goosecap, toimittanut Allan Holaday, University of Illinois Press, 1987).
Vuonna 1654 kirjakauppias Richard Marriot julkaisi näytelmän Revenge for Honour Chapmanin teoksena. Tutkijat ovat hylänneet attribuution; näytelmän on saattanut kirjoittaa Henry Glapthorne. Alphonsus Emperor of Germany (myös painettu 1654) on yleisesti katsottu olevan toinen väärä Chapman-attribuutio.
Kadonneet näytelmät The Fatal Love (Kohtalokas rakkaus) ja A Yorkshire Gentlewoman And Her Son (Yorkshiren herrasmies ja hänen poikansa) osoitettiin Chapmanille Stationers’ Register -rekisterin merkinnöissä vuonna 1660. Molemmat näytelmät olivat niiden näytelmien joukossa, jotka tuhoutuivat John Warburtonin kokin kuuluisissa keittiönpoltoissa. Kadonnut näytelmä Christianetta (rekisteröity 1640) saattoi olla Chapmanin ja Richard Bromen yhteistyöteos tai Bromen tekemä muutos Chapmanin teoksesta.