Auta tukemaan Uusi Adventti -järjestön lähetystyötä ja saat tämän sivuston koko sisällön heti ladattavaksi. Sisältää katolisen tietosanakirjan, kirkkoisät, Summan, Raamatun ja paljon muuta vain 19,99 dollarilla…

Kolmas adventtisunnuntai, joka on saanut nimensä messun Introitin ensimmäisestä sanasta (Gaudete, eli Iloitkaa). Adventtiaika sai alkunsa joulua valmistelevana neljänkymmenen päivän paastona, joka alkoi Pyhän Martin juhlan (12. marraskuuta) jälkeisenä päivänä, mistä syystä sitä kutsuttiin usein ”Pyhän Martin paastoksi” – nimellä, jolla se tunnettiin jo viidennellä vuosisadalla. Adventtipaaston käyttöönottoa ei voida sijoittaa paljon varhaisempaan ajankohtaan, koska ei ole todisteita siitä, että joulua olisi pidetty 25. joulukuuta ennen neljännen vuosisadan loppua (Duchesne, ”Origines du culte chrétien”, Pariisi 1889), eikä jouluun valmistautuminen ole voinut olla varhaisempaa kuin itse joulu. Yhdeksännellä vuosisadalla adventin kesto lyheni neljään viikkoon, ja ensimmäinen viittaus lyhennettyyn kauteen on Pyhän Nikolauksen I (858-867) kirjeessä bulgarialaisille, ja kahdellatoista vuosisadalla paasto korvattiin yksinkertaisella pidättäytymisellä. Pyhä Gregorius Suuri laati ensimmäisenä adventtivuorokauden viran, ja gregoriaaninen sakramentti on varhaisin adventtisunnuntaita varten laadituista messuista. Sekä virassa että messussa säädetään viidestä sunnuntaista, mutta kymmenennellä vuosisadalla neljä oli tavanomainen määrä, vaikka joissakin Ranskan kirkoissa noudatettiin viittä sunnuntaita vielä kolmannellatoista vuosisadalla. Kaikista näistä muutoksista huolimatta adventti säilytti kuitenkin edelleen suurimman osan katumuskauden ominaispiirteistä, jotka tekivät siitä eräänlaisen vastineen paastokaudelle, jonka keskimmäinen (tai kolmas) sunnuntai vastaa Laetare- eli keskipaaston sunnuntaita. Kuten Laetare-sunnuntaina, myös adventtisunnuntaina sallittiin urkujen ja kukkien käyttö, joka oli kielletty muuna aikana; ruusunväriset vaatteet sallittiin purppuran (tai mustan, kuten aiemmin) sijasta; diakoni ja subdiakoni ottivat takaisin dalmatikan ja tunikan päämessussa, ja kardinaalit käyttivät purppuran sijasta ruusunvärisiä vaatteita. Kaikki nämä tuntomerkit ovat edelleen käytössä, ja ne ovat latinalaisen kirkon nykyistä kurinalaisuutta. Gaudete-sunnuntai tekee siis Laetare-sunnuntain kaltaisen katkaisun noin puolivälissä kauden, joka on muutoin luonteeltaan katumuksellinen, ja merkitsee Herran tulon läheisyyttä. Roomassa adventin neljänä sunnuntaina pidettävistä ”asemista” Vatikaanin basilikassa on Gaudete-sunnuntai, koska se on neljästä sunnuntaista tärkein ja vaikuttavin. Sekä virassa että messussa viitataan koko adventin ajan jatkuvasti Herramme toiseen tulemiseen, ja tätä korostetaan kolmantena sunnuntaina ylimääräisillä ilonmerkeillä, jotka sallitaan tuona päivänä. Gaudete-sunnuntai on lisäksi merkitty uudella kutsumuksella, jossa kirkko ei enää kehota uskovia palvomaan vain ”Herraa, joka on tuleva”, vaan kehottaa heitä palvomaan ja iloitsemaan ”Herraa, joka on nyt lähellä ja lähellä”. Jesajan profetiaan perustuvissa yöunien oppitunneissa kuvataan Herran tuloa ja siitä seuraavia siunauksia, ja vesperin antifoneissa toistetaan profeetalliset lupaukset. Odotuksen iloa korostavat jatkuvat Alleluja-äänet, joita kuullaan sekä Officessa että messussa koko kauden ajan. Messussa introitus ”Gaudete in Domino semper” iskee samaan sävyyn ja antaa nimensä päivälle. Epistola taas yllyttää meitä iloitsemaan ja kehottaa meitä valmistautumaan tulevan Vapahtajan kohtaamiseen rukouksin, anomuksin ja kiitoksin, kun taas evankeliumi, Johannes Kastajan sanat, varoittaa meitä siitä, että Jumalan Karitsa on jo nyt keskuudessamme, vaikkemme näytä tuntevan häntä. Koko adventin ajan viran ja liturgian henki on odotusta ja valmistautumista joulujuhlaan ja Kristuksen toiseen tulemiseen, ja tähän henkeen sopivat katumusharjoitukset keskeytetään Gaudete-sunnuntaina hetkeksi, jotta voidaan symboloida sitä iloa ja riemua luvattua lunastusta kohtaan, joka ei saisi koskaan puuttua uskovien sydämestä.