3.3.1 Focus Groups ja Mega Focus Groups

FG ja MFG ovat tekniikoita ja välineitä yleisön osallistumisprosessin kehittämiseksi. Ne ovat laadullinen väline, jota käytetään tutkimuksessa toistamaan sosiaalista keskustelua pienessä mittakaavassa käyttäen ennalta valittua sopivaa osallistujaryhmää tutkimuksen tavoitteista riippuen. Fokusryhmät ovat tutkimusväline, jonka suosio on viime vuosina jatkuvasti kasvanut ja jota käytetään monilla aloilla ja monilla tasoilla. Viimeisimmän määritelmän fokusryhmästä ovat antaneet Carey ja Asbury (2016), jotka toteavat, että fokusryhmiin perustuva tutkimus on perinteisesti ymmärretty ”tavaksi kerätä hyviä ja yksityiskohtaisia tietoja, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että pieni määrä ihmisiä osallistuu epävirallisiin ryhmäkeskusteluihin, jotka on ”fokusoitu” tiettyyn aiheeseen tai sarjaan aiheita moderaattorin ja mahdollisesti apumoderaattorin ohjaamina, asetettujen ohjeiden tai vastaavien ohjeiden mukaisesti”. On olemassa monia muitakin määritelmiä, kuten (Ward & Atkins, 2002): ”Fokusryhmä on tutkimusmenetelmä, jonka tarkoituksena on tutkia tiettyä aihetta kokoamalla yhteen valitun objektiivisen populaation kokemuksia ja käsityksiä.”

Yhteiskuntatieteilijät kehittivät tämän tekniikan 1930-luvulla vastatakseen tyytymättömyyteensä perinteiseen menetelmään, joka perustui syvähaastatteluihin, joissa koehenkilö yksinkertaisesti vain vastaili hänelle esitettyihin kysymyksiin. Jotkut yhteiskuntatieteilijät tutkivat ajatusta useiden ihmisten kokoamisesta yhteen samaan aikaan ja näkivät, että tämä menetelmä antoi osallistujille paljon aktiivisemman roolin, koska he olivat mukana avoimessa keskustelussa tietystä aiheesta (Klein, Tellefsen, & Herskovitz, 2007). Tämäntyyppistä FG:tä käytettiin aluksi testaamaan diffuusion vaikutusta kuluttajien keskuudessa ja myöhemmin tutkimaan moraalikysymyksiä toisen maailmansodan aikana. On syytä korostaa, että tutkijat ovat käyttäneet fokusryhmiä Morganista (1996) lähtien. 1920-luvulla niitä käytettiin tutkijoiden tukena tutkimuskysymysten määrittelyssä. Yleisesti hyväksytään, että fokusryhmässä tulisi olla 8-12 jäsentä (Churchill & Iacobucci, 2006; Fern, 2001), vaikka ryhmän koosta ei olekaan olemassa mitään tiettyä sääntöä. Itse asiassa Krueger ja Casey (2014) ehdottivat, että ajatuksena on käyttää hyvin pieniä fokusryhmiä, joita he kutsuivat ”minifokusryhmiksi” ja jotka koostuvat neljästä jäsenestä (Krueger & Casey, 2014), kolmesta jäsenestä (Morgan, 1996) tai jopa vain kahdesta jäsenestä (Fern, 2001). Näiden pienryhmien käyttö on perusteltua tilanteissa, joissa osallistujilla on erikoistietoa ja/tai kokemusta keskusteltavaksi jostakin aiheesta. Yksi minifokusryhmien käytössä havaituista ongelmista on se, että ehkä kaikki ryhmän jäsenet eivät kykene ilmaisemaan mielipiteitään, koska yksi osallistuja hallitsee ryhmää (Churchill & Iacobucci, 2006). Toinen näkökohta, joka on otettava huomioon päätettäessä fokusryhmän osallistujamäärästä, on se, että osa jäsenistä ei ehkä ole käytettävissä sinä päivänä ja sinä aikana, jolloin ryhmä pidetään. Morgan (1996) ehdotti, että järjestäjien on rekrytoitava vähintään 20 prosenttia enemmän kuin tarvittava osallistujamäärä, kun taas Wilkinson (2004) ehdottaa, että rekrytoidaan yli 50 prosenttia enemmän.

Fokusryhmien perustaminen on hyödyllistä myös osallistujien kannalta, koska ryhmässä tapahtuva pohdintaprosessi määritellystä aiheesta tapahtuu synergisellä tavalla. Kun jäsenet ovat vuorovaikutuksessa keskenään, heidän ajatuksensa ruokkivat toisiaan, mikä luo mahdollisuuden kehittää uusia ajatuksia, jotka eivät ehkä olisi tulleet heille itsenäisesti mieleen (Ulwick, 2002). Tämän perusteella voisi olettaa, että FG tarjoaa ”havaintoikkunan” siitä, miten vuorovaikutus voi vaikuttaa käyttäjien asenteisiin ja ohjata heidän käyttäytymistään kohti ennalta asetettuja tavoitteita. Fokusryhmien hyödyllisyys on osoitettu laajasti uusien aloitteiden arvioinnissa ja kyselylomakkeiden kehittämisessä (Fern, 2001; Krueger & Casey, 2014; Newman, 2002; Patton, 1990).

Toisaalta MFG:t ovat laajempia kuin tavalliset FG:t, ja ne määritellään (Ibeas et al. mukaan, 2011), työpajoja, jotka koostuvat 30-40 henkilön otoksesta ja joita johtaa moderaattori ohjeiden mukaisesti, jotta saadaan alueellinen edustus yleisestä mielipiteestä (esim. naapurustoyhdistykset). MFG:tä käytetään käsittelemään yleisiä yleisen edun mukaisia aiheita tietyllä alueella (kuten julkisen liikenteen ongelmia), ja niitä käytetään mekanismina, jonka avulla valitaan osallistujat pienempiin vakiomuotoisiin FG:iin, joissa käsitellään yksityiskohtaisempia aiheita (julkiset polkupyöräjärjestelmät). Nämä suuret fokusryhmät toimivat samalla tavalla kuin vakioryhmät, ainoana erona on se, että niihin yhdistetään myös työpajoja, joissa MFG:n jäsenet järjestetään uudelleen alaryhmiin etsimään ratkaisuja sarjan asetettujen tehtävien avulla. MFG:hen osallistuvat jäsenet voivat kuulua kaupungin sosiaalisiin ryhmiin tai yhdistyksiin (naapurustoyhdistyksiin, nuorisoryhmiin, kaupallisiin järjestöihin…) riippuen kunkin ryhmän tai työpajan erityistavoitteista.

MFG:n etuna on se, että laajempi vuorovaikutus osallistujien välillä tarjoaa paljon enemmän tietoa kuin pienemmät ryhmät tai Internet-foorumit. Samoin kuin tavallisissa fokusryhmissä, istunnot toteutetaan järjestäytyneesti koulutetun moderaattorin ohjeiden mukaisesti, mikä on juuri päinvastoin kuin tavallisessa avoimessa foorumissa.

MFG-tukityöpajat määritellään subjektiviteettien kohtaamiseksi ja keinoksi jakaa toiminnan volyymia, joka on kasvanut osallistuvan rakentamisen ulottuvuudeksi, jossa yhteisen päämäärän ja yleisen halun ohjastamat subjektit ovat valmiita luomaan oppimisen ja luovan tilanteen, jonka tarkoituksena on tavoitteidensa täyttäminen.

MFG-tukityöpajat määritellään subjektiviteettien tapaamisina ja keinona jakaa toiminnan volyymi, joka on kasvanut osallistuvan rakentamisen ulottuvuudeksi, jossa yhteisen päämäärän ja yleisen halun ohjastamat subjektit valmistautuvat muodostamaan oppimisen ja luovan tilanteen tavoitteensa täyttämiseksi.