Viime vuonna eräs hyvin vanha ystäväni vieraili luonani Manilassa. Se oli jotain, mitä TODELLA odotin, vaikka en ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen.

Jossain vaiheessa menetimme yhteyden. Olin vihainen hänelle muutamasta asiasta. Hän oli itse asiassa aiheuttanut minulle melkoista tuskaa – mutta nostalgia voitti minut, kun hän kysyi, voisinko isännöidä häntä ja hänen perhettään.

Niinpä avasin taloni. Suurin odotuksin ajattelin, että se olisi aivan kuin ennen vanhaan.

Todellisuus?

Kokemus oli outo. Helvetin outo.

En tuntenut enää ystävääni. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt miten käyttäytyä. En osannut vitsailla hänen kanssaan. Olimme vain…erilaisia ihmisiä, luulisin.

Ja erään väärinkäsityksen vuoksi viiden yhteisen päivämme päätteeksi hän käveli vihaisena ulos ovestani ilman edes halausta hyvästiksi. Olin sanaton.

Yritin parhaani mukaan miellyttää heitä, ja olin iloinen, että he olivat täällä – mutta todellisuudessa yritin tehdä mahdottomia.

Yritin puhaltaa henkeä menneisyyteen, jota ei alunperin koskaan ollutkaan. Sitä nostalgia tekee. Ne ovat ne ruusunpunaiset lasit, joilla me aina katsomme menneisyyttämme – ikään kuin mikään siitä ei olisi ollut huonoa ja kaikki oli upeaa.

Kuuluisa keittiömestari Francis Mallmann sanoi eräästä vanhasta ystävästään näin.

Kerran eräs ystäväni tuli luokseni ja sanoi: ”Francis, et pidä minusta enää.” ja minä sanoin: ”Ei, ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi sinusta, olemme valinneet erilaiset elämäntyylit.”

Minulla on yhä kauniita muistoja kaikesta siitä, mitä teimme yhdessä ja kuinka läheisiä olimme, mutta totuus on, ettei kyse ole siitä, että kyllästytät minua, mutta en nauti enää kanssasi puhumisesta, enkä halua riidellä kanssasi, mutta elämässäsi ja minun elämässäni ei ole enää mitään yhteistä”.

Jopa elokuvassa ’Piin elämä’ päähenkilö kirjoittaa…

”Luulen, että loppujen lopuksi koko elämä muuttuu irtipäästämiseksi, mutta se, mikä aina sattuu eniten, on se, että ei ole käyttänyt hetkeä hyvästelemiseen.”

Kun hyvästelemme ihmisiä, emme oikeastaan hyvästele heitä – hyvästelemme vanhemman version itsestämme.

Tapamme version siitä, keitä kerran olimme.

Ja kokemukseni mukaan pyrkimys herättää henkiin vanhempi versio itsestämme on merkityksetöntä ja onttoa.