FBI on vihdoin julkaissut Isojalka-tutkimuksensa tiedostot. Lyhyt sukellus totuuteen yhden kuuluisimman kryptidin takana alkoi erään Peter Byrnen, Oregonissa sijaitsevan Bigfoot Information Center and Exhibitionin johtajan, kirjeenvaihdolla. Ja se päättyi… no, selvitetäänpä, onko totuus yhä olemassa.

TODELLINEN X-FILE

Byrne kirjoitti FBI:lle ensimmäisen kerran elokuussa 1976 kirjoittaen, että hänen laitoksensa oli työskennellyt kuusi vuotta paljastaakseen totuuden, mikä se sitten onkin, Bigfootista. Byrne oli hiljattain löytänyt kudosnäytteen, joka sisälsi viisitoista hiusta ja jonkin verran ihoa, joita hän ei onnistunut tunnistamaan. Byrne oletti, että FBI oli aiemmin tutkinut väitettyjä Isojalan karvoja – tämä tieto oli julkaistu Washingtonin ympäristöatlaksessa vuonna 1975 – ja pyysi FBI:tä tutkimaan hänen näytteensä. Byrne selvensi kirjeessään edelleen: ”Ymmärtäkää, että tutkimuksemme on vakava. Että tämä on vakava kysymys, joka kaipaa vastausta.”

Syyskuun 10. päivänä samana vuonna Byrne sai vastauksen Jay Cochran Jr:lta, FBI:n tieteellisten ja teknisten palvelujen osaston apulaisjohtajalta. Cochran totesi, että virasto oli saanut Washingtonin ympäristöatlaksen julkaisemisen jälkeen useita tiedusteluja FBI:n toimista, jotka koskivat todisteiden tutkimista Isojalasta: ”Emme kuitenkaan ole pystyneet löytämään tiedostoistamme viittauksia tällaisiin tutkimuksiin.”

Julkaistujen asiakirjojen sisältämässä muistiossa vahvistetaan, että atlaksessa kerrottiin, että ”FBI analysoi näytteen väitetyn Isojalan karvasta, jonka se havaitsi kuuluvan mihinkään tunnetulle eläimelle”. FBI otti yhteyttä Atlaksen päätoimittajaan, tohtori Steve Riceen, liittyen hänen lähteeseensä, jota tohtori Rice ei kyennyt paikantamaan tai toimittamaan.

Byrne otti uudelleen yhteyttä FBI:hin marraskuussa 1976 ja pyysi vertailevaa analyysia näytteestään. Hän liitti mukaan pätkän Isojalkaa esittävästä valokuvasta, jotta hänen aikomuksensa kävisi selväksi. Cochran vastasi muutamaa viikkoa myöhemmin ja totesi: ”FBI:n laboratorio tekee tutkimuksia pääasiassa fyysisistä todisteista lainvalvontaviranomaisille rikostutkinnan yhteydessä. Toisinaan teemme tapauskohtaisesti poikkeuksia tästä yleisestä käytännöstä tutkimuksen ja tieteellisen tutkimuksen edun vuoksi. Tässä ymmärryksessä tutkimme kirjeessänne mainitut hiukset ja kudoksen.”

Byrnen pyyntöön suostuttiin, ja näytteen toimitti FBI:n laboratorioon postitse Bostonin Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Academy of Applied Science -laitoksen varatoimitusjohtaja Howard S. Curtis. Cochran antoi lopullisen vastauksensa Curtisille helmikuussa 1977 ja totesi, että tutkimuksen jälkeen, johon sisältyi ”morfologisten ominaisuuksien, kuten juurirakenteen, medullaarisen rakenteen ja kynsinauhan paksuuden tutkiminen suomunäytteiden ottamisen lisäksi” ja vertailu tunnettujen hiusnäytteiden kanssa, FBI löysi vastaavuuden. Ne olivat peuran karvoja.

Siten päättyi FBI:n ja Isojalka-tutkijan puolivuotinen suhde, ja täydelliset asiakirjat löytyvät FBI:n verkkoholvista. Tulokset olivat kutakuinkin odotetun kaltaiset. Huolimatta siitä, että lopputulos ei ollut kovinkaan näyttävä, tässä sivistyneessä vuorovaikutuksessa ja rehellisessä tutkimuksessa näin marginaalisen kysymyksen suhteen on jotain ihmeellistä.

Byrne yrittää tosissaan saada totuuden selville. Kun hän ei pystynyt vahvistamaan löytönsä alkuperää, hän etsi ulkopuolisen silmän tarkastamaan löydöksensä. Tämä on hyvän tieteen perusta. Ja vaikka usein nauramme niille, jotka ovat kiinnostuneita yliluonnollisesta, Byrne on oikeassa siinä, että nämä voivat olla vakavan tutkimuksen aiheita. Loppujen lopuksi väitetystä vaikeasti lähestyttävästä olennosta on edelleen havaintoja. Johtuuko se todellisesta eläimestä vai jostain muusta selityksestä, se on kysymys, johon vain tiede voi vastata.

TODISTUKSET SUURJALKAJALASTA

Ensisijaiset todisteet Bigfootin olemassaolosta tulevat yksittäisten havaintojen muodossa. Paitsi että nykyihmiset ympäri maailmaa väittävät nähneensä suuria, ei-inhimillisiä hominideja, väitteelle on myös historiallinen ennakkotapaus.

Alkuperäiskansojen kansanperinne kertoi villi-ihmisistä, suurista karvaisista hominideista, jotka vaelsivat maisemissa. Nämä legendat kulkeutuvat yli kulttuurirajojen ja maanosien.

Niin kuin Isojalka on ensisijaisesti pohjoisamerikkalainen legenda, samanlaisia tarinoita on olemassa lähes kaikkialla, missä ihmiset elävät. Lähes jokaisella kulttuurilla on oma versionsa; Yeti Himalajalla, Yowie Australiassa, Mapinguari Etelä-Amerikassa, Mande Barung Intiassa, Yeren Kiinassa, ja lista jatkuu.

Villi-ihmiskertomuksen yleismaailmallisuus eri ihmiskulttuureissa on joidenkin mielestä vakuuttava todiste näiden olentojen olemassaolosta. On vaikea kuvitella, miten erilaiset legendat syntyisivät toisistaan riippumatta ilman, että niissä olisi jotain perää. Tästä huolimatta tiedeyhteisö kokonaisuudessaan on eri mieltä.

Suullisia kertomuksia ja yksittäisiä havaintoja lukuun ottamatta tärkeimmät todisteet Isojalan kaltaisen olennon olemassaolosta ovat jalanjäljet ja hiusnäytteet. Tämä on aika hyvä paikka aloittaa etsintä. Jos tällainen olento olisi olemassa, voisimme olettaa, että se jättäisi jälkeensä joitakin jälkiä. Jälkiä, kudosnäytteitä ja ulostetta käytetään yleisesti, kun jäljitetään tunnistettuja eläimiä, joten miksei tässä tapauksessa käytettäisi samanlaista taktiikkaa.

Mikäli mikään näistä ei ole ratkaisevaa todistusaineistoa, se riittää siihen, että erään mielipidekyselyn mukaan melkein 30 prosenttia Yhdysvaltojen väestöstä päättelee, että Isojalka on joko varmasti tai luultavasti todellinen.

SITTEN, ONKO Isojalka TODELLINEN VAI EIKÄ OLE?

Lyhyesti sanottuna, emme oikeastaan tiedä. Bigfootin olemassaolosta ei ole vielä varmuutta. Tiede ei lähtökohtaisesti voi todistaa kieltävää vastausta. Se voi vain tarkastella saatavilla olevia todisteita ja päättää, tukeeko se hypoteesia vai ei. Toistaiseksi se ei näytä hyvältä. Vaikka todisteiden puuttuminen ei ole yhtä kuin todiste niiden puuttumisesta, meillä on hyvä syy olla skeptisiä.

Me toki löydämme koko ajan uusia lajeja. Pelkästään viime vuonna löydettiin yli 270 uutta lajia kasveista matelijoihin ja nisäkkäisiin. Tosin suurin osa niistä oli selkärangattomia ja osa sukupuuttoon kuolleita. On harvinaista löytää uusi elävä, suuri nisäkäs, vaikkakaan se ei ole ennenkuulumatonta. Valtaosa uusista löydetyistä lajeista on hyvin pieniä ja elävät vaikeapääsyisissä paikoissa. Tuntuu epätodennäköiseltä, että keskuudessamme eläisi erilaisia suurten kädellisten populaatioita ilman konkreettisia todisteita.

On syytä muistuttaa, ettemme puhu yhdestä ainoasta eläimestä. Isojalan, jos se on olemassa, täytyy välttämättä olla yksi suuremman populaation joukossa. On olemassa vähimmäismäärä yksilöitä, joita tarvitaan lajin ylläpitämiseksi ja sen jatkuvaan selviytymiseen tarvittavan geneettisen monimuotoisuuden mahdollistamiseksi. Hyväksyäksesi edes yhden Isojalan olemassaolon sinun on hyväksyttävä suuren joukon olemassaolo. Kaikki heistä ovat piileskelyn maailmanmestareita, jotka kykenevät paitsi pysyttelemään varjoissa, myös hävittämään kaikki todisteet siitä, että he ovat koskaan olleet siellä.

Havainnoista, jälkien valuista ja kerätyistä hiusnäytteistä huolimatta emme ole löytäneet ainuttakaan vakuuttavaa todistetta siitä, että nämä eläimet ovat olemassa. Missä ruumiit ovat? Missä ovat artefaktit?

On paljon todennäköisempää, että Isojalka ja sen lukuisat muunnelmat kaikkialla maailmassa ovat itse artefakti, eivät jonkun todellisen olennon, vaan kollektiivisen kaipuumme kauan sitten menneeseen aikaan. Kaipauksemme maailmaan, jossa on taikaa, maailmaan, jossa emme ole yksin.

Voi olla aika hyväksyä, että Isojalka on olemassa vain sydämissämme, ilmentymänä salaperäisyyden ja löytämisen nälästä, halusta nähdä, mitä tuon harjanteen takana tai tuon puun takana on. Se on hyvä asia, kipinä, jota meidän tulisi vaalia, koska se johtaa totuuteen. Ja kuten Byrne ehdotti noissa 40 vuotta vanhoissa kirjeissään, eikö se ole asian ydin?