Etnocide koskee toimintatapoja ja prosesseja, joiden tarkoituksena on tuhota jonkin ryhmän erillinen identiteetti, joko ryhmän jäsenten fyysisen tuhoamisen avulla tai ilman sitä. Tämän käsitteen kehitti Raphael Lemkin osana kansanmurhan määritelmää:

Yleisesti ottaen kansanmurha ei välttämättä tarkoita kansakunnan välitöntä tuhoamista, paitsi silloin kun se toteutetaan joukkomurhilla. Sillä tarkoitetaan pikemminkin erilaisten toimien koordinoitua suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on tuhota kansallisten ryhmien elämän olennaiset perustat ja jonka tavoitteena on itse ryhmien tuhoaminen. Tällaisen suunnitelman tavoitteena olisi poliittisten ja sosiaalisten instituutioiden – kulttuurin, kielen, kansallisten tunteiden, uskonnon ja kansallisten ryhmien taloudellisen olemassaolon – hajottaminen sekä henkilökohtaisen turvallisuuden, vapauden, terveyden, ihmisarvon ja jopa näihin ryhmiin kuuluvien yksilöiden elämän tuhoaminen. Kansanmurha kohdistuu kansalliseen ryhmään kokonaisuutena, ja siihen liittyvät teot kohdistuvat yksilöihin, ei heidän yksilöllisessä ominaisuudessaan vaan kansallisen ryhmän jäseninä (1944, s. 79).

Lemkinille kansanmurha oli kaksivaiheinen: ”toinen, sorretun ryhmän kansallisen mallin tuhoaminen, toinen, sortajan kansallisen mallin määrääminen”. Jos nämä kaksi ehtoa täyttyvät, kansanmurha on Lemkinin näkemyksen mukaan tapahtunut, vaikka jokainen kohderyhmän jäsen olisi selvinnyt prosessista fyysisessä mielessä hengissä. Tällaisia toimia voivat olla aineellisen perinnön (muistomerkit, paikat, artefaktit jne.) tuhoaminen tai poistaminen tai aineettoman perinnön hävittäminen kieltämällä kulttuuri-ilmaisut, jotka eivät jätä fyysisiä todisteita. Siihen voi sisältyä myös törkeitä ihmisoikeusloukkauksia, joiden tarkoituksena on varmistaa ryhmän katoaminen erillisenä kokonaisuutena, kuten lasten poisvieminen.

Kulttuurijäänteiden, kuten muistomerkkien, kirjoitusten tai irtaimen esineistön olemassaolo, joka on tyypiltään ominaista kyseiselle kulttuurille, voi mahdollistaa kulttuurin tunnistamisen ja kenties sen elvyttämisen silloinkin, kun kaikki kulttuurin jäsenet on näennäisesti tuhottu tai sulautettu toiseen kulttuuriin niin, etteivät he enää tunnista itseään siihen. Tutkijat ovat kehittäneet puhutun kielen kirjoitetuista teksteistä (moderni heprea) ja ainutlaatuiset korinvalmistustekniikat museoesineiden tutkimisesta.

Määritelmä

Alkuperäinen luonnos Yhdistyneiden kansakuntien (YK) sihteeristön laatimaksi ja Lemkinin työhön perustuvaksi vuoden 1948 yleissopimukseksi kansanmurhan ehkäisemisen ja rankaisemisen rikoksen ehkäisemisestä ja rangaistavuuden määräämisestä sisälsi määritelmät fyysisestä kansanmurhasta (fysikaalisesta genocidista), biologisesta kansanmurhasta (biologisesta kansanmurhasta) ja kulttuuriyhteyksiin liittyvästä kansanmurhasta. Jälkimmäinen määriteltiin seuraavasti:

Tuhoamalla ryhmän erityispiirteitä:

• (a) lasten pakkosiirrolla toiseen ihmisryhmään; tai
• (b) ryhmän kulttuuria edustavien yksilöiden pakottamisella ja järjestelmällisellä karkottamisella; tai
• (c) kieltämällä kansalliskielen käyttö jopa yksityisessä kanssakäymisessä; tai
• (d) kansallisella kielellä painettujen kirjojen tai uskonnollisten teosten järjestelmällinen tuhoaminen tai uusien julkaisujen kieltäminen; tai
• (e) historiallisten tai uskonnollisten muistomerkkien järjestelmällinen tuhoaminen tai niiden siirtäminen vieraaseen käyttöön, historiallisesti, taiteellisesti tai uskonnollisesti arvokkaiden asiakirjojen ja esineiden sekä uskonnollisessa jumalanpalveluksessa käytettävien esineiden tuhoaminen tai levittäminen.

Yleissopimuksen, sellaisena kuin se on lopullisesti hyväksytty, ainoat määräykset, joita voidaan käyttää kansanmurhaa vastaan, ovat 2 artiklan d) kohta (syntymien estämisestä) ja e) kohta (lasten pakkosiirrot). Koska kulttuurisen kansanmurhan sisällyttäminen yleissopimukseen osoittautui kiistanalaiseksi ja lopulta hylättiin, jotkut ovat katsoneet, että kansanmurhasopimuksen nykyinen teksti sulkee pois kulttuurisen kansanmurhan käsitteen. Nykyään ollaan kuitenkin paljon tietoisempia siitä, että fyysinen ja kulttuurinen kansanmurha sekoittuvat usein toisiinsa ja että uhanalaiset kulttuurit on säilytettävä. Kanada ja Yhdistynyt kuningaskunta pyrkivät aktiivisimmin poistamaan määritelmästä vahvemmat viittaukset kulttuuriseen kansanmurhaan, mikä johtui kenties siitä, että Kanada sovelsi vielä yleissopimuksen laatimisen aikaan alkuperäisamerikkalaisiin kohdistuvaa assimilaatiopolitiikkaa, josta on sittemmin luovuttu.

Vaikka tuomioistuimet soveltavat rikosoikeudellisissa syytetoimissa yleissopimukseen tai johonkin muuhun niille tällaisen toimivallan myöntävään kansainväliseen asiakirjaan sisältyvää kansanmurhan oikeudellista määritelmää kyseisen rikoksen kiistattomana vähimmäissisältönä, tämä ei sulje pois Lemkinin nimenomaisen kulttuurisen kansanmurhan määritelmän käyttöä muissa yhteyksissä. On kuitenkin hyödyllistä, että sille on olemassa erillinen termi, koska yleisessä kielenkäytössä on noudatettu kansanmurhaa koskevassa yleissopimuksessa olevaa rajoitettua määritelmää, jonka mukaan sillä viitataan ainoastaan ihmisten fyysiseen tuhoamiseen. Useat teoreetikot ovat ehdottaneet, että etnosidia käytettäisiin kuvaamaan sosiaalisten, rodullisten, uskonnollisten, etnisten ja kielellisten ryhmien tahallista tuhoamista. Etnocidiin tässä mielessä kuuluisivat pakollinen eksogamia, pakkoraskaus, synnytysten estäminen, lasten poisvieminen, vaatimus valtavirran koulutuksesta ilman oman kulttuurin opetusta, äidinkielen käyttökielto, historian vääristely ja syrjintä kulttuuristen resurssien saannissa. Suunnitelmallinen pakollinen assimilaatio, jossa usein hyödynnetään tällaisia toimia, kuuluisi tähän käsitteeseen. Kaikkien tällaisten toimintatapojen haitallinen vaikutus, vaikka niiden ajateltaisiinkin tuolloin edustavan valistunutta humanitaarisuutta, on luovan monimuotoisuuden häviäminen.

Historiallisia esimerkkejä

Kulttuuriomaisuuden poistamista voitetulta kansalta ja sen kulttuuriperinnön tuhoamista harjoitettiin jo varhaisimmista ajoista lähtien (esim. roomalaisten Karthagon totaalinen tuhoaminen 146 eaa.) erityisesti valloitustilanteissa ja vähemmistöihin kohdistuvana toimintana. Koska kulttuuriperintöä on pidetty vihollisyhteisöjen itseluottamuksen, aggressiivisuuden ja elvyttämisen voimanlähteenä, sen tuhoamista käytettiin osana menestyksekästä sodankäyntiä ja ylivaltaa (esim, thaimaalaiset ja burmalaiset joukot tuhosivat khmerien muistomerkkejä 1200-luvulla, espanjalaiset valloittajat inka- ja atsteekkikulttuureja, Japani korealaista ja kiinalaista kulttuuria siirtomaavallan ja sota-aikaisen aluemiehityksensä aikana Aasiassa, juutalainen kulttuuri natsi-Saksassa, kiinalaiset viranomaiset tiibetiläistä kulttuuria vuodesta 1951 lähtien, kroaattien, muslimien ja serbien muistomerkkejä entisten Jugoslavian liittotasavallan valtioiden välisten konfliktien aikana).

Vähemmistön, usein alkuperäiskansan, ”assimilaatiopolitiikkaa” valtaväestöön sovellettiin usein. Käytettyjä menetelmiä olivat muun muassa äidinkielen tukahduttaminen, lasten kouluttaminen enemmistökulttuurissa ja alkuperäiskielen käytön kieltäminen (esim. walesin, irlannin ja skotlannin gaelin kielen kieltäminen eri aikoina ja Amerikan alkuperäiskansojen lasten pakko-opetus englanninkielisissä kouluissa Kanadassa ja Yhdysvalloissa). Muita esimerkkejä ovat lasten siirtäminen pois omasta kulttuuriryhmästään kasvatettavaksi toisessa kulttuuriryhmässä (esim. Australian aboriginaaliyhteisöistään varastetut sukupolvet, jotka vietiin valkoisten perheiden adoptoitaviksi tai sijoitettaviksi laitoksiin, käytäntö jatkui 1970-luvulle asti) ja vähemmistökulttuuria edustavan materiaalin julkaisemisen ja jakelun kieltäminen (esim. armenialaisten käsikirjoitusten polttaminen Turkissa). Aineettoman kulttuuriperinnön tukahduttamispolitiikkaan on kuulunut hallitsevan enemmistön perheoikeuden tiukka soveltaminen, joka on muuttanut ankarasti jo olemassa olevia sosiaalisia rakenteita, sekä alkuperäiskansojen uskonnollisten käytäntöjen tukahduttaminen.

Lainsäädännölliset rajoitukset

Nykyaikaisiin voimassa oleviin kansainvälisiin lakeihin (lukuun ottamatta alueellisia sopimuksia), jotka vastustavat etnistä kansanmurhaa, kuuluvat muun muassa Haagin rauhankonferenssissa vuonna 1907 hyväksytyt sodanlakeja käsittelevät neljännen ja yhdeksännen kerran yleissopimukset. Niissä edistettiin siviilien omaisuuden suojelua yleisesti, mutta niissä säädettiin myös erityisesti uskonnollisiin, tieteellisiin tai hyväntekeväisyystarkoituksiin käytettävien rakennusten ja historiallisten muistomerkkien suojelusta (vuoden 1907 määräykset, jotka on liitetty IV yleissopimukseen, erityisesti 27 ja 56 artikla). Vuonna 1954 tehty Haagin yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa laajensi huomattavasti aikaisempien Haagin yleissopimusten määräyksiä, ja sen pöytäkirja, joka hyväksyttiin niin ikään vuonna 1954, kattoi miehitetyltä alueelta poistetun irtaimen kulttuuriomaisuuden palauttamisen. Yleissopimusta ja pöytäkirjaa on täydennetty 12. elokuuta 1949 tehtyihin Geneven yleissopimuksiin lisätyillä pöytäkirjoilla, jotka liittyvät 8. kesäkuuta 1977 tehtyyn kansainvälisten ja muiden kuin kansainvälisten aseellisten selkkausten uhrien suojelua koskevaan yleissopimukseen (I pöytäkirjan 53 artikla ja 85 artiklan d alakohta; II pöytäkirjan 16 artikla). Niitä on myös ajantasaistettu vuoden 1954 Haagin yleissopimuksen toisella pöytäkirjalla, joka hyväksyttiin Haagissa vuonna 1999.

Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö (Unesco) on laatinut kulttuuriperintöä yleisesti suojelevan kansainvälisen lainsäädännön säännöstön. Vuoden 1954 Haagin yleissopimuksen lisäksi, jolla suojellaan kaikkea aineellista kulttuuriperintöä konfliktien aikana, on hyväksytty seuraavat yleissopimukset: vuoden 1970 yleissopimus kulttuuriomaisuuden laittoman maahantuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja estämiseksi, joka koskee irtainta kulttuuriperintöä rauhan aikana; vuoden 1972 yleissopimus maailman kulttuuri- ja kansallisen kulttuuriperinnön suojelemisesta, joka koskee kulttuurisesti ja kansallisesti merkittävien kohteiden suojelua rauhan aikana; vuoden 2001 yleissopimus vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemisesta, joka koskee kaikkea yli sata vuotta vanhaa vedenalaista kulttuuriperintöä, mukaan luettuina sota-alukset; ja vuoden 2003 yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Lisäksi on olemassa yleismaailmallinen yleissopimus, joka koskee kulttuuriperinnön palauttamista riippumatta siitä, onko kulttuuriperintö viety rauhan vai sodan aikana: varastettuja tai laittomasti maasta vietyjä kulttuuriesineitä koskeva UNIDROITin yleissopimus vuodelta 1995. Kulttuuriomaisuuden palauttamista, josta osa voi liittyä kansamurhaan, voidaan vaatia vuosien 1970 ja 1995 yleissopimusten nojalla, mutta kumpikaan niistä ei ole taannehtiva. Alankomaissa tehtiin vuoden 1954 pöytäkirjan nojalla epäonnistunut vaatimus Pohjois-Kyproksella sijaitsevasta kirkosta ryöstettyjen ikonien palauttamisesta (Kreikan autokefaalinen ortodoksinen kirkko v. Lans). Unescon hallinnoimista yleissopimuksista ainoastaan Haagin yleissopimuksessa ja sen toisessa pöytäkirjassa on rangaistusmääräyksiä, joiden täytäntöönpanosta vastaavat sopimusvaltiot.

Entisen Jugoslavian alueen kansainvälisellä rikostuomioistuimella (ICTY; sen perussääntö on päivätty 25. toukokuuta 1993) ja kansainvälisellä rikostuomioistuimella (ICC; Rooman perussääntö on päivätty 17. heinäkuuta 1998) on toimivalta asettaa syytteeseen tietyt etnisiin kansanmurhiin liittyvät teot. ICTY on nostanut kanteen kulttuuriperintöön kohdistuvista rikoksista (Dubrovnikin ja Mostarin silta), vaikka syytettyjä ei ole vielä luovutettu viranomaisille. Ruandan kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICTR; sen perussääntö on päivätty 8. marraskuuta 1994) tapaus on ongelmallisempi, koska Ruandassa oli etnomurhan tapahtuessa siviilikonflikti, ei kansainvälinen konflikti. Kulttuuriomaisuuden suojelu on siis edelleen vaikea tehtävä; sitä käsitellään yleensä vain ihmisoikeuslainsäädännön tai Unescon laatimien kulttuuriperintölainsäädännön normien ja standardien avulla.

Kulttuuriperinnön merkitys

Kulttuurien säilyttämisen tärkeyttä, olipa niiden alkuperä mikä hyvänsä, korostettiin vuoden 1954 Haagin yleissopimuksen johdanto-osassa (kohdat. 2 ja 3), joissa todetaan, että ”mille tahansa kansalle kuuluvan kulttuuriomaisuuden vahingoittaminen merkitsee vahinkoa koko ihmiskunnan kulttuuriperinnölle, koska jokainen kansa antaa oman panoksensa maailman kulttuuriin”. Räikeä esimerkki oli Talebanien maaliskuussa 2001 tekemä merkittävän buddhalaisen taiteen tuhoaminen Afganistanissa. Tällä uskonnollisella taiteella oli suuri merkitys maan ulkopuolisille buddhalaisyhteisöille (Afganistanissa ei ollut asunut buddhalaisia vuosisatoihin) sekä taiteen ystäville ja historioitsijoille kaikkialla maailmassa. Kulttuuriperinnön tuhoaminen poistaa ihmiskunnan tietämyksestä ainutlaatuisia reaktioita ympäristöön, jotka eivät ole ainoastaan kulttuurisesti rikastuttavia, vaan voivat myös olla huomattavan hyödyllisiä tuleville ihmisryhmille. Sellaisen ryhmän kulttuurin tuhoamisesta tai tukahduttamisesta, jota ei enää esiinny jollakin alueella tai missään muuallakaan, olisi rangaistava silloinkin, kun kyseistä ryhmää ei enää ole olemassa, koska se vääristää historiaa ja rajoittaa koko ihmiskunnan pääsyä tiettyihin kulttuurisiin resursseihin. Kansanmurha tekee myös traumatisoituneiden yhteisöjen kuntouttamisen erityisen vaikeaksi, sillä yhteisön identiteettiä vahvistaneiden maamerkkien menettäminen aiheuttaa vieraantumista ja epätoivoa.

Tarve tunnistaa ja ehkäistä kansanmurha on lisääntynyt huomattavasti, kun kansainvälinen yhteisö on viime aikoina tunnustanut kulttuurisen moninaisuuden merkityksen globalisaation yhteydessä erityisesti viestinnän ja kulttuurin aloilla (Unescon vuonna 2001 antama kulttuurista moninaisuutta koskeva yleismaailmallinen julistus, jonka yleissopimus oli vuonna 2003 vielä valmisteilla). Nyt olisi harkittava sellaisen uuden rinnakkaisen välineen kehittämistä, jolla puututtaisiin nimenomaan etniseen kansanmurhaan.

Vuonna 1621 Alankomaiden Itä-Intian komppanian (VOC) joukot valloittivat pienen Bandan saariston nykyisen Itä-Indonesian itäosassa ja hävittivät suurelta osin sen asukkaat. Saaristo oli ainoa paikka, jossa voitiin viljellä muskottipähkinää (Myristica fragrans), joka kasvoi metsiköissä saariston viiden pääsaaren tuliperäisten rinteiden alaosissa. Muskottipähkinää arvostettiin valtavasti Intiassa, Lähi-idässä ja lännessä. Banda-saaret olivat näin ollen puolen maailman ympäri ulottuvan kauppareitin alkupäässä.

Bandan yhteiskuntaa hallitsi varakas kaupallinen eliitti, joka piti orjia naapurisaarilta ja valvoi tiukasti muskottipähkinän myyntiä ulkomaisille kauppiaille. Saarten väkiluku oli ehkä viisitoista tuhatta vuonna 1621, ja sen ravinto oli riippuvainen kaukaisesta Jaavasta tuodusta riisistä. Vaikka saaristo oli pieni, sen jyrkät tulivuoriperäiset rinteet tarjosivat bandanilaisille turvapaikan, kun heihin hyökättiin mereltä. Kuudennellatoista vuosisadalla portugalilaiset liittyivät muihin kauppiaisiin Bandassa, mutta he eivät koskaan pystyneet perustamaan saarille linnaketta, ja bandanalaisten ja portugalilaisten välille syntyi monia riitoja, jotka koskivat kumman tahansa osapuolen toimittamien tavaroiden hintoja ja laatua sekä Portugalin pyrkimyksiä saada sotilaallista jalansijaa saarilla.

Portugalilaiset olivat portugalilaisia kohtaan niin ärsyttäviä, että bandanilaiset toivottivat kilpailevat hollantilaiset alukset tervetulleiksi vuonna 1599. VOC:n joukot tunkeutuivat kuitenkin maihin, rakensivat linnoituksen ja pakottivat bandanilaiset allekirjoittamaan sopimuksen, jolla yhtiölle myönnettiin monopoli muskottipähkinöiden ostoon. Bandanilaiset eivät kuitenkaan koskaan alistuneet alankomaalaisten epäoikeudenmukaiseen monopoliin. He kävivät kauppaa englantilaisten ja muiden kauppiaiden kanssa ja teurastivat vuonna 1609 neljäkymmentäkuusi VOC:n työntekijää. Vuonna 1621 VOC:n kenraalikuvernööri Jan Pieterszoon Coen saapui laivaston kanssa valloittamaan saaret. Hollantilaisten alustavan voimannäytön jälkeen bandanalaisten eliitti yritti neuvotella Coenin kanssa, mutta tämä määräsi teloitettavaksi 48 heistä ja passitti heidän perheensä orjuuteen Bataviaan (nykyiseen Jakarttaan). Tämän jälkeen bandanilaiset pakenivat vuoristoon, jossa hollantilaiset joukot aloittivat useita kuukausia kestäneen tuhoamiskampanjan. Monet bandanilaiset tapettiin; toiset nääntyivät nälkään tai heittäytyivät Selamman lähellä olevilta kallioilta sen sijaan, että olisivat antautuneet. Muutamat onnistuivat pakenemaan veneellä Kai-saarille, jossa oli vielä vuonna 2004 pieni yhteisö. Englannin miehittämällä Runin saarella olevia bandanilaisia ei teurastettu, vaan heidät vangittiin ja orjuutettiin. Saariston väkiluku väheni 15 000:sta noin 1 000:een. VOC:n johtajat Amsterdamissa totesivat myöhemmin, että Coenin olisi pitänyt toimia maltillisemmin, mutta myönsivät hänelle 3 000 guldenia hänen palveluksistaan.

Muskottipähkinäkaupan hallinnan varmistamisen lisäksi Coenin joukkojen suorittama kansanmurha raivasi tietä eurooppalaiselle siirtolaisasutukselle, jonka avulla Coen toivoi lujittavansa hollantilaisten valtaa saaristossa. Muskottipähkinäpuutarhat jaettiin noin viidenkymmenen puun puistoiksi (perken), ja ne jaettiin eurooppalaisille uudisasukkaille VOC:n vuokralaisina, ja työvoimaa hankittiin muualta saaristosta tuoduilla orjilla. Lisätietoja: Hanna, Willard A. (1978). Indonesian Banda: Colonialism and Its Aftermath in the Nutmeg Islands. Philadelphia: Institute for Study of Human Issues ja Loth, Vincent C. (1995). ”Pioneers and Perkeniers: Banda-saaret 1600-luvulla”. Cakalele 6:13-35. ROBERT CRIBB

Ennaltaehkäisyn keinot

Koska etninen kansanmurha seuraa usein vuosisatoja kestänyttä syrjintää, jälkimmäistä olisi pidettävä ennakkovaroitusjärjestelmänä. Oikeuksien, kuten uskonnollisen vakaumuksen, yhdistymisvapauden, lasten opetuksen valvomisen ja oman kielen käyttämisen oikeuksien, väärinkäyttö on osoitus etnomurhan uhasta (esim. albanialaisten oppilaiden ja opettajien syrjintä ja albanialaisten koulutus-, kulttuuri- ja tiedeinstituutioiden sulkeminen sekä albanian kielen käytännöllinen hävittäminen edelsivät väkivaltaisuuksia Kosovossa). Etnocidiin johtaviin yhteiskunnallisiin paineisiin olisi puututtava välittömästi, erityisesti silloin, kun yhteisöjen välillä on historiallisesti ollut vihamielisyyttä.

Ensimmäinen askel on ihmisoikeusloukkauksen julkistaminen ja sen noudattamisen vaatiminen. Lisäksi olisi otettava käyttöön suvaitsevaisuusohjelma, joka perustuu Unescon vuonna 1995 antamaan suvaitsevaisuuden periaatejulistukseen, ja rohkaistava kulttuurista monimuotoisuutta. Erityisesti uhanalaisten perinteisten kulttuurien arvostusta voidaan lisätä ohjelmilla, joilla rohkaistaan kunnioittamaan vanhojen kulttuuriarvojen ja -perinteiden harjoittajia, kuten Unescon Living Human Treasures -ohjelmalla (perustettu vuonna 2002). Uhanalaisten kielten säilymistä edistävillä ohjelmilla ja kieltenopetusohjelmilla voi myös olla tärkeä rooli. Monikielisyys on tärkeä osa kulttuurien välistä arvostusta, koska se mahdollistaa vieraiden arvojärjestelmien paremman ymmärtämisen. Lisäksi olisi edistettävä kulttuurivaihtoa.

Monikulttuurisuuspolitiikat, jotka ovat samankaltaisia kuin Australian ja Kanadan kaltaisissa maissa virallisesti käyttöön otetut politiikat, edistävät kulttuurisen moninaisuuden arvoa valtioissa monin eri keinoin: edistämällä monikulttuurisia ja monikielisiä tiedotusvälineitä, tarjoamalla ainakin joitain viranomaispalveluita vähemmistökielillä, tunnustamalla uskonnolliset ja muut tärkeät juhlapäivät, joita juhlivat kaikki valtiossa olevat yhteisöt, ja tarjoamalla opetusta äidinkielellä ainakin peruskoulun alaluokkatasolla niissä yhteisöissä, joita asia koskee eniten. Monien kulttuurien edustajien ottaminen mukaan virallisiin ja muihin julkisiin seremonioihin ja kaikkien ryhmien edustajien ottaminen mukaan julkisiin komiteoihin ja muuhun viranomaistoimintaan lisää myös tietoisuutta näistä ryhmistä ja niiden panoksesta koko valtion kulttuuriin.

Vahemman etnisiin murhiin tähtäävän politiikan ja siihen syyllistyneiden ryhmien tunnustaminen on tärkeää myös sen toistumisen estämiseksi. Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomissio on pyrkinyt purkamaan yhteisöjen välistä vihaa myöntämällä tehdyt pahat teot ja kohtaamalla määrätietoisesti entiset vastustajansa. Ruanda on ryhtynyt vastaaviin toimiin.

Toinen reaktio uhkaavaan tai todelliseen kansanmurhaan, mukaan lukien kansanmurha, on historiallisesti ollut aseellinen väliintulo (esim. YK:n väliintulo Belgian Kongossa vuosina 1960-1964 maan itsenäistymisen jälkeisten väkivaltaisuuksien jälkeen). Yksittäisten valtioiden interventioihin on kuitenkin hyvin usein liittynyt muita motiiveja, kuten taloudellisten etujen suojelu tai poliittisten päämäärien tavoittelu. Tällaisia interventioita on myös yleensä pidetty vaarallisina; erityisesti sen jälkeen, kun kahdeksantoista yhdysvaltalaista sotilasta oli menettänyt henkensä Somaliassa vuonna 1993, valtiot olivat haluttomia puuttumaan tilanteeseen Ruandassa vuonna 1994, vaikka kansanmurha uhkasi selvästi ja kansanmurhasta oli myöhemmin todisteita. Myöhemmät interventiot, kuten Kosovon interventio, ovat osoittaneet, että tällaisten toimien onnistuminen on rajallista, kun väkivaltaisuudet ovat puhjenneet. Monet näistä toimista on toteutettu ilman riittävää voimaa – Srebrenican esimerkki on ilmeisin – ja kulttuurin säilyttämisestä on luovuttu ihmishenkien pelastamisen hyväksi. Se, mitä rauhanturvaajat voivat tehdä uhanalaisen kulttuuriperinnön pelastamiseksi, on näin ollen rajallista, ja nykyisessä kansainvälisessä kontekstissa kansanmurhaa tuskin merkittävästi estetään uhkaamalla voimakeinoin väliintulolla.

Loppujen lopuksi rikoksentekijöiden syytteeseen asettaminen tapahtuu vasta kauan kansanmurhatapahtuman jälkeen, ja se on riippuvainen siitä, että valtiot luovuttavat rikoksentekijät. On erittäin tärkeää, että koko kansainvälinen yhteisö ei suvaitse tällaista käytöstä ja varmistaa sen rankaisemisen, mutta toistaiseksi tämän useammin pidetyn lähestymistavan pelotevaikutus on osoittautunut vähäiseksi.

KATSO MYÖS Etninen puhdistus; etniset ryhmät; kansanmurha; Lemkin, Raphael

BIBLIOGRAFIA

Charny, Israel W., toim. (1999). Encyclopedia of Genocide, 2 nidettä. New York: ABC-CLIO.

Hitchcock, Robert K. (2003). ”Genocide, Ethnocide, Ecocide, with Special Reference to Indigenous Peoples”: A Bibliography.” Saatavilla osoitteesta http://www.aaanet.org/committees/cfhr/bib_hitchcock_genocide.htm.

Hitchcock, Robert K. ja Tara M. Twedt (1997). ”Eri kansojen fyysinen ja kulttuurinen kansanmurha”. Teoksessa Century of Genocide, Eyewitness Accounts and Critical Views, toim. Samuel Totten, Israel W. Charny ja William S. Parsons. New York: Garland Publishing.

Kuper, Leo (1981). Genocide: Its Political Use in the Twentieth Century. Harmondsworth, U.K.: Penguin Books.

Lemkin, Raphael (1944). ”Axis Rule in Occupied Europe”. Saatavilla osoitteesta http://www.preventgenocide.org/lemkin/AxisRule1944-1.htm.

Prosecutor v. Krstic. ICTY:n tuomio (2. elokuuta 2001). Saatavissa osoitteesta http://www.un.org/icty/krstic/TrialC1/judgement/krs-tj010802e-3.htm.

Schabas, William A. (1999). ”The Genocide Convention at Fifty”. Erityisraportti 41, Yhdysvaltain rauhaninstituutti. Saatavissa osoitteesta http://www.usip.org/pubs/specialreports/sr990107.html.

Schabas, William A. (2000). Genocide in International Law: The Crime of Crimes. New York: Cambridge University Press.

UNESCO (1995). Luova monimuotoisuutemme. New York: UNESCO.

UNESCO (1996). Suuntaviivat ”Elävien ihmiskunnan aarteiden” järjestelmien perustamista varten. New York: Unesco.

Lyndel V. Prott

.