Louis Fisher
Ote vuoden 1946 työllisyyslaista
Kongressi julistaa täten, että liittovaltion hallituksen jatkuvana politiikkana ja velvollisuutena on käyttää kaikkia mahdollisia keinoja, jotka ovat sopusoinnussa liittovaltion tarpeiden ja velvoitteiden sekä muiden olennaisten kansallispoliittisten näkökohtien kanssa, ja käyttää apunaan ja yhteistyökumppaneinaan teollisuutta, teollisuutta, maataloutta, työväestöä sekä osavaltioiden ja paikallishallintoa, jotta ne voisivat … luodakseen ja ylläpitääkseen vapaata kilpailukykyistä yritystoimintaa ja yleistä hyvinvointia edistävällä ja edistävällä tavalla sellaiset olosuhteet, joissa työkykyisille, halukkaille ja työhön pyrkiville tarjotaan hyödyllisiä työllistymismahdollisuuksia, itsenäinen ammatinharjoittaminen mukaan luettuna, ja edistääkseen maksimaalista työllisyyttä, tuotantoa ja ostovoimaa.
Toisen maailmansodan viimeisen vuoden (1939-1945) aikana kongressi valmisteli lakeja, joilla pyrittiin estämään se, mitä monet pelkäsivät sodanjälkeiseksi lama-aalloksi. Yleisesti uskottiin, että raskaat sotilasmenot olivat olleet tärkein lääke 1930-luvun taloudelliseen romahdukseen, ja että ilman liittovaltion kannustimia miljoonat amerikkalaiset sotilaat palaisivat kotiinsa maahan, jossa ei olisi työpaikkoja eikä mahdollisuuksia. Vuoden 1946 työllisyyslaissa (P.L. 79-304) julistettiin liittovaltion hallituksen jatkuvaksi politiikaksi ja velvollisuudeksi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja ”mahdollisimman suuren työllisyyden, tuotannon ja ostovoiman edistämiseksi”. Säädöksessä vaadittiin presidenttiä toimittamaan vuosittainen talousraportti, perustettiin talousneuvonantajien neuvosto avustamaan presidenttiä tässä tehtävässä ja perustettiin kongressin yhteinen talouskomitea, jonka tehtävänä oli tutkia keinoja, joita tarvittiin säädöksen mukaisen politiikan edistämiseksi.
Historioitsijat kiittävät senaattori James E. Murrayta (D-Mont.) siitä, että hän antoi ”tahdon kipinän”, joka muutti ajatuksen työllistämislaiksi. Säädös heijasteli kuitenkin johtajuutta ja aloitteellisuutta monilla tasoilla, niin julkisella kuin yksityiselläkin. Presidentti Franklin D. Roosevelt puhui tammikuussa 1944 kongressille lähettämässään vuotuisessa viestissä uudesta taloudellisista perusoikeuksista, joihin kuului ”oikeus hyödylliseen ja palkitsevaan työhön”. John Maynard Keynesin ja William H. Beveridgen kaltaiset taloustieteilijät vaikuttivat Rooseveltiin. Keynes hylkäsi perinteisen olettamuksen, jonka mukaan kapitalistinen järjestelmä sopeutui itsestään, ja kannatti hallituksen väliintuloa nykyisten talousmuotojen ja yksilön aloitteellisuuden säilyttämiseksi. Beveridge piti vuonna 1945 ilmestyneessä kirjassaan Täystyöllisyys vapaassa yhteiskunnassa työttömyyden suurimpana pahana ”ei fyysistä vaan moraalista pahuutta, ei puutetta, jota se voi tuoda, vaan vihaa ja pelkoa, jota se synnyttää”. Hän vaati, että julkiset menot suunnataan sosiaalisiin prioriteetteihin ja ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen. Säädöksen hyväksymisessä avainasemassa olivat myös yksityiset järjestöt, kuten National Planning Association, ja lainsäätäjät, jotka tekivät yhteistyötä toimeenpanovirastojen, eturyhmien ja yksityishenkilöiden kanssa.
KESKUSTELUT TALOUDESSA JA SENAATISSA
Senaatissa esitetyssä vuoden 1945 täystyöllisyyslakiehdotuksessa Roosevelt toisti Rooseveltin periaatteen julistaen, että ”kaikilla työhön kykenevillä ja työhön pyrkivillä yhdysvaltalaisilla on oikeus hyödylliseen, tuottavaan, säännönmukaiseen ja kokoaikaiseen työpaikkaan”. Lakiehdotuksessa keskeiset valtuudet ja vastuualueet keskitettiin puheenjohtajavaltiolle. Tapauksissa, joissa yksityinen sektori ei pystynyt tarjoamaan täystyöllisyyttä, lakiehdotuksen mukaan presidentin oli laadittava ohjelma liittovaltion investoinneista ja menoista puutteen korjaamiseksi. Presidentti tarkastelisi liittovaltion ohjelmia neljännesvuosittain ja muuttaisi niiden määrää tarpeelliseksi katsomallaan tavalla täystyöllisyyden varmistamiseksi. Senaatti hyväksyi lakiehdotuksen syyskuussa 1945 ylivoimaisella äänin 71-10.
Kriitikot edustajainhuoneessa syyttivät, että lakiehdotus sisälsi paternalismin, sosialismin ja jopa kommunismin siemeniä. He väittivät, että lakiehdotus vaaransi vapaan yritystoiminnan, yksilöllisen aloitteellisuuden ja yritysten luottamuksen antamalla valtaa liittovaltion hallitukselle ja presidentille. Ennustettiin, että täystyöllisyyslaki johtaisi valtion liiallisiin menoihin, vaaralliseen vallan keskittymiseen presidentille ja lamauttavaan inflaatioon.
Tämän kritiikin vuoksi edustajainhuone poisti tai laimensi senaatin lakiehdotuksesta useita sisällöllisiä ja voimakkaita kohtia. Esimerkiksi perussitoumus työllisyydestä ihmisoikeutena poistettiin, kaksi presidentin harkintavaltaa koskevaa jaksoa poistettiin, alkuperäinen täystyöllisyystavoite supistettiin ”maksimaaliseksi työllisyydeksi”, ja sen sijaan, että liittovaltion hallitus takaisi hallituksen, se vain ”edistäisi” sitä. Lisäksi erityinen luottamus julkisiin rakennustöihin ja liittovaltion lainoihin talouden elvyttämisen välineinä korvattiin epävirallisella ilmaisulla ”kaikki mahdolliset keinot”.”
Vuoden 1946 työllisyyslakiin sisältyvässä poliittisessa julistuksessa todettiin, että liittovaltion hallituksen tehtävänä oli teollisuuden, työmarkkinaosapuolten sekä osavaltioiden ja paikallishallintojen avustamana koordinoida suunnitelmia, toimintoja ja resursseja sellaisten olosuhteiden luomiseksi ja ylläpitämiseksi – vapaan yrittäjyyden periaatteiden mukaisesti -, jotka tarjoaisivat ”käyttökelpoisia työllistymismahdollisuuksia, mukaan luettuna itsenäinen ammatinharjoittaminen, niille, jotka kykenevät, ovat halukkaita työskentelemään, ja jotka pyrkivät työskentelemään, sekä maksimaalisen työllistymisen ja tuotannon edistämiseksi, samoin kuin mahdollisimman suuren työllisyyden, tuotannon ja ostovoiman saamiseksi”.”
SITOVAT LAINSÄÄDÄNNÖKSET
1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Yhdysvaltain talous kärsi hitaasta kasvusta, raskaasta työttömyydestä ja korkeasta inflaatiosta. Vastauksena näihin ongelmiin senaattori Hubert Humphrey ja edustaja Augustus Hawkins vaativat massiivista liittovaltion työllisyys- ja taloussuunnittelulakia, jolla liittovaltion hallitus asetettaisiin työttömien ”viimeiseksi neuvonantajaksi”. Sen sijaan kongressi hyväksyi vuoden 1978 täystyöllisyyttä ja tasapainoista kasvua koskevan lain (Full Employment and Balanced Growth Act of 1978), joka tunnetaan nimellä Humphrey-Hawkins Act, ja määritteli uudelleen kansalliset päämäärät ja tavoitteet tarjoamatta kuitenkaan nimenomaista liittovaltion apua. Laissa todettiin, että kansakunta oli kärsinyt huomattavasta työttömyydestä ja vajaatyöllisyydestä, tuotantoresurssien käyttämättömyydestä, korkeasta inflaatiosta ja riittämättömästä talouskasvusta.
Kongressi asetti kansalliseksi tavoitteeksi ”kaikkien työhön kykenevien, halukkaiden ja työhön pyrkivien henkilöiden oikeuden täysipainoisiin mahdollisuuksiin hyötyä tuottavaan palkkatyöhön kohtuullisella korvauksella”. Kyseisessä laissa edellytettiin, että presidentti asettaa ja esittää kongressille viisivuotiset numeeriset tavoitteet työllisyydelle, työttömyydelle, tuotannolle, reaalituloille, tuottavuudelle ja hinnoille jokaisessa talousraportissa. Säädöksessä asetettiin myös tavoite vähentää työttömyys 4 prosenttiin vuoteen 1983 mennessä (verrattuna 6,1 prosenttiin vuonna 1978). Kongressi määritteli, että inflaatiovauhti on laskettava enintään 3 prosenttiin vuoteen 1983 mennessä (kun se vuonna 1978 oli 9 prosenttia). Lisäksi Humphrey-Hawkinsin laissa edellytettiin, että Federal Reserve Board raportoi kongressille kahdesti vuodessa rahapolitiikastaan ja suhteuttaa sen lain tavoitteisiin. Lakisääteisten tavoitteiden asettaminen ei tietenkään ole sama asia kuin niiden saavuttaminen. Laissa ei ole rangaistuksia, sanktioita tai korjaustoimenpiteitä, jos kansakunta ei saavuta asetettuja tavoitteita ja päämääriä.
BIBLIOGRAFIA
Bailey, Stephen Kemp. Congress Makes a Law: The Story Behind the Employment Act of 1946. New York: Columbia University Press, 1950.
Beveridge, William H. Full Employment in a Free Society. New York: W.W. Norton, 1945.
Norton, Hugh S. The Employment Act and the Council of Economic Advisers, 1946-76. Columbia: University of South Carolina Press, 1977.
Stein, Herbert. The Fiscal Revolution in America. Chicago: University of Chicago Press, 1969.
.