Emma Amos, figuratiivinen taidemaalari, jonka visuaalisesti viettelevä taide tuijotti rasismia ja etuoikeuksia, on kuollut 83-vuotiaana. Hänen galleriansa Ryan Lee kertoi sähköpostitse lähettämässään tiedotteessa, että Amos kuoli Bedfordissa, New Hampshiren osavaltiossa 20. toukokuuta Alzheimerin tautiin.
Amos osoitti koko uransa ajan taitoa luoda mielikuvituksellisia taulukoita, jotka yhdistivät taidehistorian, hänen henkilökohtaisen elämänsä ja ajankohtaisten tapahtumien näkökohtia ja tarjosivat samalla kuvia aikojen saatossa. Hänen silmiinpistävät kuvansa pureutuivat hankaliin aiheisiin, jotka paljastivat rasismin, seksismin ja luokkataistelun ruman historian – aiheet, joihin Amos paneutui silloinkin, kun hän tiesi, että ne saattaisivat olla rasite. ”Kyllä”, hän kirjoitti taiteilijailmoituksessaan, ”rodun, sukupuolen, luokan ja vallan etuoikeudet ovat olemassa taiteen maailmassa.”
Tämä ajattelutapa ulottui myös tapaan, jolla Amos suhtautui itse maalaamiseen. Väri, yksi maalauksen muodollisista perusasioista, sai Amosin mielestä poliittisia sävyjä. ”Aina kun ajattelen väriä, se on poliittinen kannanotto”, hän kertoi kerran taidehistorioitsija Lucy Lippardille. ”Olisi ylellisyyttä olla valkoinen eikä koskaan tarvitsisi ajatella sitä.”
Yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan, Flower Sniffer (1966), Amos maalaa itsensä suuren valkoisen ympyrän sisään, jonka reunoilla on sinistä. Hänen paitansa oranssi ja kukkien keltainen saattavat olla lämpimät, mutta mikään muu kuvassa ei laske sitä. Tahallisesti hieman vino maalaus on tarkoitettu kritiikiksi omakuvan perinnettä kohtaan, ja Amos vaikuttaa huomattavasti vähemmän passiiviselta kuin monet valkoiset naistaiteilijat, jotka ovat kuvanneet itseään taidehistorian aikana.
Amosin kankailla oli myös leikkisä puoli. Sandy and Her Husband -teoksen (1973) taustalla näkyy Flower Sniffer -elokuvan takaisinsoitto, joka on hellä kuva olohuoneessa tanssivasta aviopari-kaksikosta. Ja joissakin hänen häikäisevimmistä maalauksistaan sirkusesiintyjät, eläimet ja soittimet näyttävät syöksyvän tyhjyyden läpi, aivan kuin perspektiivin sääntöjä ei tarvitsisi soveltaa.
Kuten monet 60- ja 70-luvuilla työskennelleet mustat naistaiteilijat, suuret museot huomasivat Amosin vasta hänen uransa myöhemmässä vaiheessa, osittain kiitos kriittisen menestyksen sellaisissa näyttelyissä kuin Sielu kansakunnan: Art in the Age of Black Power” (Lontoon Tate Modernin järjestämä) ja ”We Wanted a Revolution: Black Radical Women, 1965-85” (New Yorkin Brooklyn Museumin järjestämä). Silti Amosilla on kollegoidensa joukossa epätavallinen asema, koska hän oli ollut mukana keskeisessä mustien taiteilijoiden ryhmässä, joka sai lehdistöä jo aikoinaan.
Tämä kollektiivi oli lyhytikäinen mutta massiivisen vaikutusvaltainen ryhmä, joka tunnettiin nimellä Spiral. Sen jäseniin kuuluivat Norman Lewis, Romare Bearden ja Hale Woodruff, ja Amos oli ainoa nainen, joka kutsuttiin mukaan, sillä hänen entinen professorinsa Woodruff oli ottanut hänet mukaan. (Amos yritti houkutella ryhmään myös Vivian Brownin, mutta hän väitti, että ympärillä olevat miehet torjuivat ajatuksen). Spiralin taiteilijat, jotka kaikki työskentelivät hyvin eri tavoin, olivat erimielisiä siitä, mitä ”mustan taiteen” käsite voisi tarkoittaa. ”En usko, että on olemassa sellaista asiaa kuin neekeritaiteilijat”, Amos sanoi ARTnewsille vuonna 1966 julkaistussa Spiralia käsittelevässä artikkelissa. ”Miksi emme päästä valkoisia sisään?”
Spiral perustettiin vuonna 1963 ja lakkautettiin pian sen jälkeen. Vuonna 1965 ryhmä järjesti ”First Group Showing: Works in Black and White” vuokratussa galleriatilassa New Yorkissa – ensimmäinen näyttely, joka jäi lopulta sen viimeiseksi. Spiralin vaikutus on kuitenkin suuri. ”Spiral nipisti ja räjäytti eurooppalais-amerikkalaisen linjan sisältäpäin”, kirjoitti kriitikko Martha Schwendener Village Voice -lehdessä, kun näyttely matkasi Alabaman Birminghamin taidemuseosta New Yorkin Studio Museum in Harlemiin.
Spiral ei ollut ainoa radikaali kollektiivi, jossa Amos oli mukana. Lyhyen aikaa 70-luvulla Amos oli Heresiesin päätoimittaja, keskeisen feministisen lehden, jossa julkaistiin Howardena Pindellin, Ana Mendietan, Adrian Piperin ja Martha Roslerin kaltaisten taiteilijoiden tekstejä. ”He luulivat, että tekisin maapähkinävoileipiä ja juoksisin hakemaan teetä, mutta minä vain istuin siellä”, Amos sanoi vuonna 2011 julkaistussa suullisessa historiassa. ”Tiedättehän, en aikonut tehdä sitä.”
Ryan Lee-gallerian ilmoituksen mukaan Amos oli mukana myös Guerrilla Girls -ryhmässä, legendaarisessa feministikollektiivissä, joka on repinyt taidemaailman naisvihamielisyyttä mielenosoituksilla, kirjoituksilla ja aktivistisilla taideteoksilla. Koska Guerrilla Girls esiintyy julkisesti gorillanaamareissa, sen jäsenten henkilöllisyys on pidetty pitkään salassa. Amos jätti osallisuutensa epämääräiseksi sanomalla kerran: ”Olin jäsenenä hyvin kuuluisassa salaisessa naisryhmässä, joka työskenteli öisin ja joka ei koskaan lähtenyt ulos ilman naamioita kasvoillamme.”
Emma Amos syntyi vuonna 1937 Atlantassa, Georgiassa. Hän osoitti jo nuoresta pitäen taipumusta taiteeseen ja kävi kursseja paikallisissa oppilaitoksissa. Hän kirjoittautui 16-vuotiaana Antioch Collegen B.A.-ohjelmaan Yellow Springsissä Ohiossa, jossa hän jatkoi taidekoulutusta, johon myöhemmin kuului myös opiskelu ulkomailla Lontoossa vuoden ajan. Vuoteen 1960 mennessä hän oli muuttanut New Yorkiin.
Työskenneltyään opettajana prep s -koulussa Amos löysi työpaikan Dorothy Liebesin studiosta, joka oli tekstiilisuunnittelija ja auttoi nostamaan kudontakäytäntöä. Amosin kokemukset Liebesin kanssa, jolle hän työskenteli vuosikymmenen ajan, herättivät kiinnostuksen käsityöhön, joka säilyi hänen mukanaan suurimman osan hänen urastaan. Haastatteluissa Amos vertasi maalaamista käsityöhön. ”Jopa kangas on minulle tekstiili”, hän sanoi kerran. Vuosina 1977-1978 Amos oli mukana juontamassa käsityöaiheista tv-sarjaa Show of Hands.
80-luvulla Amos alkoi luoda maalauksia ”Falling” -nimellä tunnettuun sarjaan, jossa hahmot syöksyvät alas laajojen tilojen läpi. ”Pidin ajatuksesta, että jos putoat ilmassa, siellä olisi joku, joka yrittäisi saada sinut kiinni, tai siellä olisi joku, joka pitelisi sinusta kiinni, joten teitä olisi kaksi yhdessä”, Amos sanoi. Eräässä sarjan mieleenpainuvassa teoksessa Amos putoaa sinertävän taivaan läpi pitelemällä kiinni äitinsä kuvasta.
Tämän sarjan jälkeen Amos tuotti teoksia, joissa yhdistyivät kaikki hänen mielenkiinnon kohteensa sekä hänen kokemuksensa tekstiileistä ja taidegrafiikasta. (Hän oli ollut mukana taiteilija Robert Blackburnin grafiikan työpajassa 70-luvulla). Moniin teoksiin sisältyi implisiittisesti tunne siitä, että Amos oli tyytymätön taidehistorian valkoisuuteen. Muse Picasso -teoksessa (1997) hän muotoili kankaan maalarin haalarin kaltaiseksi, laittoi sen keskelle Pablo Picasson kuvan ja kehysti sitä pyöreillä kuvilla, joissa oli kuvia afrikkalaisista naamioista ja hänen oma kuvansa. Molempien ympärillä on afrikkalaisia kankaita ja sanoja, kuten ”mestari” – selkeä tunnustus Afrikan rasismin, kolonialismin ja orjuuden historiasta, jota Picasso ei nähnyt, kun hän ammensi inspiraatiota mantereen naamioista.
Jopa viime vuosikymmenellä Amos oli saanut vähemmän tunnustusta kuin hän olisi ansainnut. Studio Museum in Harlem järjesti katsauksen 90-luvulla, ja Art in General New Yorkissa esitteli näyttelyn, joka matkusti. Mutta vain harvat suuret instituutiot olivat osoittaneet kiinnostusta hänen töitään kohtaan. ”Herään aamulla ja sanon: ’Minulla on yksi teos Museum of Modern Artissa. Onkohan se vielä siellä?’ Ihmettelen, onko minulta evätty omistusoikeus”, hän sanoi. ”Ja ihmettelen, miksi kukaan ei tiedä, kuka olen.”
MoMA:ssa olevaa teosta ei kuitenkaan ole poistettu, ja nyt museolla on viisi muuta Amosin teosta. Myös Clevelandin taidemuseo, Whitney-museo ja Brooklyn Museum pitävät hallussaan Amosin tärkeitä teoksia, ja Georgia Museum of Artissa Ateenassa on tarkoitus avata Amosin retrospektiivi vuonna 2021.