Ed Miliband on palannut, mutta hän myöntää, että jotkut ihmettelevät: miksi? Mies, joka löi isoveljensä Britannian historian kuuluisimmassa poliittisen veljemurhan episodissa ja johti sitten työväenpuolueen katastrofaaliseen vaalitappioon, ehdottaa avuliaasti, miten haastattelumme, jossa keskustelemme hänen paluustaan eturiviin, voitaisiin muotoilla: ”Relikti vai merkityksellinen? That could be your headline!”

Viisi vuotta poliittisessa erämaassa ovat terävöittäneet Milibandin ruokahalua. Työväenpuolueen johtoryhmään palautettu mies, jota iltapäivälehdet kutsuvat ”Punaiseksi Ediksi”, on saanut tehtäväkseen suunnitella puolueen tulevaisuutta Covidin jälkeistä Britannian taloutta varten, ja hänen toimeksiantonsa kattaa myös liike-elämän ja ilmastonmuutoksen. Miliband, 50, vakuuttaa, että maailma on hyvin erilainen paikka kuin sinä ahdistavana iltana vuonna 2015, jolloin hän jätti poliittisen näyttämön epätoivoisena. ”Kapitalismin uudistaminen on vaikeaa, ja sitä vastustetaan voimakkaasti”, hän sanoo. ”Mutta uskon, että tunnelma on muuttunut.”

Hän väittää, että vaikka finanssikriisi ei ollut riittävä laukaisija perustavanlaatuiselle muutokselle, Brexitin paljastama sosiaalinen ahdistus ja koronaviruskriisin paljastama globaalin järjestelmän hauraus ovat muuttaneet poliittista maisemaa. Hän on vakuuttunut siitä, että Britannia on nyt valmis omaksumaan hänen visionsa aktiivisesta valtiosta, joka toimii ”kumppanuudessa” yksityisen sektorin kanssa ja ajaa vihreää vallankumousta. ”Ajatus siitä, että valtio vain pysyy poissa tieltä ja että se sitten johtaa menestykseen, on kuopattu tämän kriisin myötä”, hän sanoo. ”Olemme nähneet, että valtio ja yritykset tekevät välttämättä yhteistyötä.”

Myös käsitykset Milibandista ovat muuttuneet viime vuosina. Hän myöntää, että työväenpuolueen johtoon liittyvät paineet tekivät hänestä jonkinlaisen automaatin. Hänet kuvattiin laajalti onneton hahmo, joka ei ilmeisesti pystynyt syömään pekonivoileipää ja jonka käsitys hyvästä tempauksesta oli kaivertaa joukko lupauksia yhdeksän jalan korkuiseen kalkkilaattaan, jota tiedotusvälineet kutsuivat iloisesti ”EdStone” -nimiseksi.

Mutta tänään videohaastattelussa pohjois-lontoolaisesta kodistaan hän on koko ajan eloisa – hänen kätensä näyttävät olevan jatkuvassa liikkeessä – itseironinen ja vitsaileva, ja hän ripottelee keskusteluumme kirosanoja. ”Millainen vitun kysymys tuo on?”, hän tokaisee eräässä vaiheessa.

Kapitalismin uudistaminen on vaikeaa, ja sitä vastustetaan voimakkaasti. Mutta luulen, että mieliala on muuttunut

”Tuntuu oudolta, miten paljon kaikki on muuttunut”, sanoo Abby Tomlinson, joka perusti ”Milifandom”-liikkeen vastustaakseen hänen kuvaustaan mediassa vuonna 2015, kun hän oli kuudesluokkalainen (sopivasti hän työskentelee nykyään viestinnän alalla). ”Nyt ihmiset näkevät hänet ihmisenä, joka haluaa nauraa ja osaa vitsailla. Hänellä on hyviä, älykkäitä ajatuksia, ja hänellä on runsaasti tietoa ja kokemusta.”

Mutta riittääkö tämä todella siihen, että Milibandin toisella tulemisella olisi merkittävä vaikutus?

Minkäänlainen Milibandin renessanssi näytti hyvin epätodennäköiseltä toukokuussa 2015, kun hän erosi työväenpuolueen johtajan paikalta johdettuaan puolueen katastrofaaliseen tappioon, joka aiheutti paikkojen nettotappion vain 30 prosentin ääniosuudella. ”Olin lievästi pettynyt”, hän sanoo ironisesti hymyillen. ”Okei, olin aika järkyttynyt. Minusta se oli myös tuhoisa maan kannalta.”

Hänen tilalleen puolue valitsi äärivasemmistolaisen ulkopuolisen Jeremy Corbynin, mikä oli osittain seurausta Milibandin päätöksestä antaa ruohonjuuritason jäsenille enemmän sananvaltaa johtajan valinnassa. Työväenpuolueen ajautuessa yhä syvemmälle ideologiselle – ja vaalien kannalta hedelmättömälle – mukavuusalueelleen Miliband lähti tapaamaan ystäviä Australiaan, kasvatti parran ja pohti epäonnistumistaan.

Hän ei juurikaan lohduttaudu sillä, että hänen astuttuaan syrjään konservatiivijohtajat Theresa May ja Boris Johnson siirtyivät työväenpuolueen reviirille omaksumaan joitakin hänen politiikkalinjauksiaan, mukaan lukien energian hintakatto ja aktiivisempi valtion väliintulo, julkisten menojen lisääminen ja alueellinen aktivismi. ”Vindikaatio ei paljon auta minua”, hän sanoo.

Corbyn vastasi tunnetusti viime vuoden ratkaisevaan vaalitappioonsa väittämällä, että hän oli ”voittanut väittelyn”, mutta Miliband ei aio seurata esimerkkiä. ”Otan vastuun siitä, että hävisin ne vaalit”, hän sanoo. ”En ole samaa mieltä siitä, että esitys oli loistava, mutta yleisö oli huono. Luulen, etten ollut tarpeeksi rohkea… Muutoksenhalua oli enemmän kuin ehkä tajusin.”

Sen sijaan Miliband ajoi pehmeän vasemmistolaista ohjelmaa, jossa hän lupasi ryhtyä taistelemaan taloudellisia ”petoeläimiä” vastaan, hillitä yksityistettyjä monopoleja ja toteuttaa jonkin verran rajoitettua uudelleenjakoa. Hän ei kyennyt lyömään lommolle David Cameronin konservatiivipuolueen keskeistä viestiä, jonka mukaan maa tarvitsi lisää säästötoimia finanssikriisin jättämien sotkujen selvittämiseksi, eikä paljastamaan vaaraa, jonka Cameronin lupaus brexit-kansanäänestyksestä, jota työväenpuolue vastusti, aiheutti taloudelle.

”Vastakkain olivat vaatimattomat sosiaalidemokraattiset uudistukset, jotka olivat pohjimmiltaan sitä, mitä minä tarjosin, ja Euroopan kansanäänestyksen uhkarohkeat ratkaisut”

, hän sanoo. ”FT:n kaltainen lehti piti uhkapeliä parempana, ja uskon, että monet yritykset pitivät uhkapeliä parempana. Luulen, että he aliarvioivat riskin.”

Hän myöntää, että huipputehtävässä oli asioita, joita hän ei hoitanut hyvin. ”Työväenpuolueen johtajana oleminen asettaa suuria paineita, ja luulen, että alistuin luultavasti liikaa.” ”Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.” Hän sanoo olleensa ajoittain ”robottimainen”, yrittäen epätoivoisesti näyttää odottavalta pääministeriltä ja pitäen jokaista pekonivoileipää varovaisesti katastrofina, joka odotti tapahtuvan.

Miliband ei kuitenkaan edes tappion jälkeen ”koskaan ajatellut jättää politiikkaa”. Hän päätti olla seuraamatta isäänsä Ralph Milibandia, tunnettua marxilaista akateemikkoa, norsunluutorniin ja palasi sen sijaan takapenkille Doncaster Northin kansanedustajaksi. Sitten tapahtui jotain ihmeellistä vastoin kaikkien odotuksia. ”Yleisö huomasi, että minulla oli persoonallisuus”, hän hymyilee ja työntää kätensä syvälle hieman harmaantuneisiin hiuksiinsa.

Käsitys siitä, että valtio vain väistyy tieltä, on haudattu tämän kriisin myötä

Kuten Milibandia pian muistutettiin, brittiläinen yleisö rakastaa mitään niin paljon kuin luusereita. Siinä missä aiemmin hänen akateeminen ilmapiirinsä ja ajoittain hölmö ulkonäkö olivat osoittautuneet äänestäjien kannalta rasitteeksi, nyt ne yhdistyivät ampiaismaiseen ja tähän asti tukahdutettuun huumorintajuun luoden kiehtovamman paketin. Yksi varhaisimmista merkeistä tästä uudelleen keksimisestä tuli vuonna 2017, kun Miliband lanseerasi lähetystoimittaja Geoff Lloydin kanssa Reasons to be Cheerful -podcastin, ystävällisen katsauksen poliittisiin ajatuksiin, jossa hän omistaa keksityn koiran nimeltä ”Chutney” ja puhkesi jopa Paul McCartneyn & The Frog Chorus -kappaleen ”We All Stand Together” esitykseen. Milibandin mukaan podcast vetää 60 000-80 000 kuuntelijaa viikossa.

Muitakin tarjouksia alkoi tulla epätodennäköisistä paikoista, Miliband muistelee, mukaan lukien ehdotettu tosi-tv-ohjelma, jossa ”piti tulla kuntoon ja sitten näyttää kunnossa oleva kroppansa”. Hän kieltäytyi siitä, samoin kuin mahdollisuuksista esiintyä muissa ohjelmissa, kuten Drive-ohjelmassa, Dancing on Ice -ohjelmassa ja – hän huomauttaa ylimalkaisesti – I’m a Celebrity -ohjelman ”after-show”-bileissä. ”Niin, ja Celebrity Bake Offissa.” Listaa kelaillessaan Miliband kuulostaa helpottuneelta siitä, että yleisö sai lopulta nähdä hänestä toisen puolen. Työväenpuolueen johtamisen vaatimukset olivat, hän sanoo tahdikkaasti, asettaneet hänet ”tiettyyn tilaan ja tiettyyn persoonaan, mikä voi olla ongelmallista”.

Milibandin kausi työväenpuolueen johdossa päättyi huonosti, mutta sekin alkoi katkerissa olosuhteissa. Se oli uuden työväenpuolueen aikakauden loppuhuipennus, kun puolueen 13 vuotta kestänyt ylivalta Britannian politiikassa päättyi, kun hän tuli Gordon Brownin seuraajaksi 25. syyskuuta 2010. Tuskallisen dramaattisena päivänä hän voitti yllättäen vanhemman veljensä David Milibandin, entisen ulkoministerin, ja vei puolueen kruunun.

Lyömättömän veljen kasvojen irvistävä hymy kertoi kunnianhimon repimästä perheestä. David lähti maasta työskentelemään kansalaisjärjestö International Rescue Committeeen New Yorkiin, jossa hän on edelleen kymmenen vuotta myöhemmin. Jotkut työväenpuolueen blairilaiset, jotka pitivät Davidia jatkuvuusehdokkaana, eivät ole koskaan antaneet anteeksi Edille, jota pidettiin sisaruksista nuorempana sekä iän että kokemuksen suhteen. ”Hän oli kenties Labourin historian huonoimmin sopiva, huonoiten valittu, pelokkain, ammattitaidottomin ja arvostelukyvyttömin johtaja”, sanoo eräs entinen Labour-ministeri.

Milibandin arvostelijat pitävät häntä edelleen vastuullisena siitä, että heidän mielestään viisi vuotta meni hukkaan Corbynin alaisuudessa. Corbynin alaisuudessa Corbyn hyötyi Milibandin uudistuksesta, jonka myötä Labourin johtajat valittiin periaatteella ”yksi jäsen, yksi ääni”, ja ihmiset pystyivät rekisteröitymään kannattajiksi kolmella punnalla ja saivat sitten äänestää.

”Puolueessa on valtava lämpö Ed Milibandia kohtaan, mutta monet syyttävät häntä edelleen sääntömuutoksista, jotka johtivat Corbynismiin, ja siitä, että hän ei pystynyt vastustamaan vasemmiston etenemistä johtajana ollessaan”, sanoo Paul Richards, Blairite-kampanjaryhmä Progressin toinen perustaja.

Kun Miliband istui Corbynin vuodet sivussa, osa puolueen valtavirrasta oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt kritisoida seuraajaansa voimakkaammin, erityisesti tapaa, jolla antisemitismin annettiin kukoistaa hänen kautensa aikana. ”Ne olivat erittäin huonoja aikoja puolueellemme”, myöntää Miliband, joka on puolalais-juutalaisten maahanmuuttajien poika. ”Luulen, että Jeremy myönsi itsekin, että hän oli liian hidas saamaan asian kuriin.”

Hän sanoo puhuneensa asiasta, mutta vahvistaa, että antisemitismi ei ollut syy siihen, miksi hän ei palvellut Corbynin tiimissä, ja että hän harkitsi sitä. ”Se oli enemmänkin se, että aika ei vain ollut oikea. Kun tekee sellaista työtä kuin johtajana toimiminen, se vie kaiken pois sinusta.”

Miliband toimii parhaillaan puolueen selvitystyössä, jossa selvitetään, miksi työväenpuolue hävisi viime vuoden vaalit niin raskaasti, mutta sanoo joidenkin johtopäätösten olevan jo ilmeisiä. ”On koko joukko tekijöitä … ja uskon, että – aivan kuten minun johtajuuteni oli ongelma vuonna 2015 – niin Jeremyn johtajuus oli vuonna 2019.” Hän myöntää, että Brexit oli myös tekijä, ja ”oli todellisia epäilyjä siitä, että se, mitä sanoimme, oli mahdollista toteuttaa”.

Mikäli Miliband koki henkilökohtaisen uudelleenkeksintönsä, myös poliittinen keskustelu esimerkiksi ympäristökysymyksistä näytti siirtyvän takaisin hänen suuntaansa. Edellisessä työväenpuolueen hallituksessa ilmastonmuutoksesta vastaavana kabinettiministerinä hän uskoo, että Covid-19 voisi olla laukaiseva tekijä vihreälle vallankumoukselle Yhdistyneessä kuningaskunnassa. ”Tämä kriisi nostaa asioita ja korostaa, että meidän on edettävä nopeammin. Meidän on saatava nuoret takaisin töihin. Se, mitä ihmiset voivat tehdä vihreän energian ja luonnon suhteen, on mielestäni sen ehdoton ydin.”

Hänen päätöksensä palata eturiviin huhtikuussa, kun uusi työväenpuolueen johtaja Keir Starmer tarjosi hänelle varjoliiketoiminnasta, -energiasta ja -teollisuusstrategiasta vastaavan ministerin paikkaa, kuvastaa uskoa siihen, että Iso-Britannia on suurten muutosten kynnyksellä. Hän väittää, että vuoden 2008 finanssikriisin, vuoden 2016 Brexit-kansanäänestyksessä ilmaistun yleisen tyytymättömyyden vallitsevaan tilanteeseen ja Covid-19:n aiheuttamien kouristusten yhteisvaikutus tekee perusteellisesta uudistuksesta väistämättömän, ja hän sanoo, että valtiolla on tässä keskeinen rooli. Hän mainitsee esimerkkinä irtisanottujen Rolls-Roycen lentokonemoottorien valmistajien uudelleenkoulutuksen: ”Heistä voisi olla uskomattoman paljon hyötyä uusiutuvien energialähteiden teollisuutemme tulevaisuudelle.”

Miliband ihailee myös Starmeria, entistä syyttäjälaitoksen johtajaa, jota hän kannusti asettumaan ehdolle parlamenttiin vuonna 2015 ja jota hän kuvailee ”uskomattoman kunnolliseksi kaveriksi, jolla on uskomattoman hyvät arvot”. Silti hän myöntää: ”Minun täytyi totuuden nimissä miettiä tarkkaan, tulisinko nyt takaisin, koska edellinen kokemukseni rintamalta oli aika täysipainoinen.”

Hän lisää, että hänen vaimonsa, korkeimman oikeuden tuomari Justine Thornton, ”saattaa olla samaa mieltä tuosta kuvauksesta”. Heidän poikansa Sam ja Daniel ovat yhdeksän- ja 11-vuotiaita. ”Nämä ovat aika kriittisiä vuosia. En suosittelisi vaalien häviämistä, mutta yksi hyveistä minulle oli se, että se antoi minulle mahdollisuuden olla kunnon isä ja aviomies. Nämä ovat siis vaikeita pulmia. Mutta olen iloinen, että päätin palata.”

Ed Miliband on siis palannut. Se, pystyykö hän auttamaan työväenpuoluetta voittamaan 80-paikkaisen Toryjen enemmistön seuraavissa vaaleissa toteuttamaan mitään edellä mainituista ideoista, on edelleen suuri kysymys. ”Luulen, että se on iso vuori kiivettävänä, meidän ei pitäisi olla harhakuvitelmissa sen suhteen”, hän sanoo. ”Mielestäni nyt on kuitenkin aika arvioida tilanne uudelleen. On mentävä ja esitettävä argumentteja ja katsottava, missä mennään.”

Hän uskoo, että Starmerin johdolla on ainakin mahdollisuus siihen, että puolue esittää seuraavissa vaaleissa yhtenäisen rintaman viisi vuotta kestäneen ”uskomattoman vahingollisen hajaannuksen” jälkeen. ”Useimmat sanovat: ’Haudataan erimielisyytemme'”, hän lisää. ”Me olemme hyviä hautaamaan samankaltaisuutemme.”

Luulempa, että – aivan kuten minun johtajuuteni oli kysymys ın 2015 – niin Jeremyn johtajuus oli vuonna 2019

Nykyisin Starmer on ottanut tehtäväkseen esiintyä valtiomiehekkäänä ja sivuuttaa Corbynin kannattajat ilman, että hän on pitänyt asiaa esillä. Uusi työväenpuolueen johtaja uskoo Milibandin tavoin pehmeän vasemmistolaisen sosialidemokratian osuvan äänestäjiin, jotka näkevät valtion tulevan apuun pandemian uhatessa.

Peter Mandelson, johtava blairilainen, pelkää, että työväenpuolue saattaa olla tekemässä valtavan strategisen virheen. ”Ihmiset näkevät eron hätätoimenpiteiden ja normaalien aikojen välillä”, hän sanoo. ”Me huijaisimme itseämme, jos luulisimme, että maa on nyt Covid-kokemuksen seurauksena valmis johonkin ideologiseen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on tuoda talous valtion hallintaan.”

Mutta Stewart Wood, joka oli Milibandin consigliere tämän johtajakaudella, sanoo, että hänen entinen pomonsa on selvinnyt vaalitappion ”raa’asta” kokemuksesta ja hänen hetkensä on nyt koittanut. ”Ed käytti aikansa oppositiojohtajana yrittäen saada taloutemme sääntöjen uudelleenkirjoittamisen valoihin. . . Se ei riittänyt voittoon vuonna 2015. Mutta Covid-kriisi on tehnyt kysymyksen taloutemme uudelleenrakentamisesta muutaman seuraavan vuoden keskeiseksi kysymykseksi.”

Britannian politiikan kuuluisimmasta sisaruskilpailusta Miliband sanoo, että suhteet isoveljeensä ovat parantumassa. ”Hän on New Yorkissa – puhumme aika paljon. Puhumme äidistäni, puhumme maailmasta, puhumme pandemiasta. Se tapahtui kauan sitten.”

Ed Milibandin oma aika Britannian politiikan uumenissa on tosiaan helppo nähdä muinaishistoriaksi. Brexitiä edeltävä, Covidia edeltävä aikakausi tuntuu eliniän takaa; Cameronin, George Osbornen ja Nick Cleggin kaltaiset aikalaiset ovat jo kauan sitten poissa.

Mutta hän vakuuttaa, että hän on yhä merkityksellinen, ei muinaisjäännös. ”On olemassa Milton Friedmanin repliikki siitä, että kriisin iskiessä otetaan esiin ne ideat, jotka ovat lojumassa”. Miliband veikkaa, että hänen uransa, kuten hänen ajatuksensa, voidaan vielä nostaa lattialta.

George Parker on FT:n politiikan toimittaja. Jim Pickard on FT:n johtava poliittinen kirjeenvaihtaja

Seuraa @FTMag Twitterissä, niin saat tietää uusimmat juttumme ensimmäisenä. Kuuntele podcastimme Culture Call, jossa FT:n toimittajat ja erikoisvieraat keskustelevat elämästä ja taiteesta koronaviruksen aikana. Tilaa Applesta, Spotifysta tai mistä tahansa kuunteletkin.