EBIONIITITIT on nimi juutalaiselle kristilliselle lahkolle, joka kukoisti kristillisen kirkon varhaishistorian aikana. Termi, joka on hepreankielinen köyhiä tarkoittava sana, on alkuperältään hämärä. Se on saattanut olla kunnianimi, joka annettiin alkuperäiselle kristittyjen ryhmälle, joka oli Jerusalemissa asuvia juutalaisia, jotka tarvitsivat muualla Rooman valtakunnassa asuvien kristittyjen apua (Room. 15:25, 2. Kor. 9:12). Sitä käytti ensimmäisen kerran kristitty piispa Irenaeus Lyonin (Gallia) Lyonista toisen vuosisadan lopulla nimittämään juutalaista kristillistä lahkoa. Jotkut myöhemmät kirjoittajat käyttivät sitä ironisesti viittaamaan lahkon jäsenten ymmärryksen köyhyyteen, sillä he eivät uskoneet, että Jeesus Kristus oli Jumalan jumalallinen Poika. Ei ole todisteita, jotka tukisivat joidenkin kristittyjen kirjoittajien väitettä, jonka mukaan se olisi peräisin Ebion-nimisestä henkilöstä, joka oli lahkon oletettu perustaja.
Ebioniittien alkuperästä, historiasta ja erillisestä luonteesta on käyty kiivasta keskustelua. On mahdollista, että ebioniitit juontavat juurensa kristinuskon historian varhaisimpaan aikaan, jolloin suurin osa kristityistä oli juutalaisia ja jotkut noudattivat edelleen juutalaista lakia. Jos näin on, he olisivat varhaisin esimerkki kristillisestä liikkeestä juutalaisuuden sisällä, joka lopulta jäi taakse, kun kristinusko sopeutui pakanakäännyttäjien tuloon. Näistä kristityistä tuli lopulta erillinen ryhmä, jonka syntymässä oleva suuri kirkko hylkäsi muiden ryhmien (esim. gnostikkojen) ohella harhaoppisena. Heidät samaistetaan joskus Talmudissa mainittuihin minimiin (harhaoppisiin).
Ebionilaiset olivat juutalaisia, jotka hyväksyivät Jeesus Nasaretilaisen Messiaaksi (Kristukseksi) säilyttäen samalla identiteettinsä juutalaisina. He vaalivat suhteita sekä juutalaisiin että kristittyihin, vaikka kumpikaan ei toivottanut heitä tervetulleiksi. He noudattivat juutalaista lakia, vaativat ympärileikkausta, pitivät sapattia ja viettivät juutalaisia juhlia (Jom Kippur, pääsiäinen) sekä noudattivat ruokavaliolakeja (esim. pidättäytyivät sianlihasta) ja muita juutalaisia tapoja. He hylkäsivät apostoli Paavalin, koska tämä väheksyi juutalaista lakia. He pitivät Jeesusta profeettana, poikkeuksellisena miehenä juutalaisten profeettojen suvussa (kuten 5. Mooseksen kirja 18:15:ssä kuvataan), ja kielsivät neitseestä syntymisen. He perustelivat elämäntapaansa vetoamalla Jeesuksen elämän esimerkkiin: hänet oli ympärileikattu, hän noudatti sapattia ja vietti juutalaisia juhlia ja opetti, että kaikkia lain määräyksiä oli noudatettava. He viettivät pääsiäistä samana päivänä kuin juutalaiset juhlivat pääsiäistä, ja he pitivät Jerusalemin kaupunkia suuressa arvossa.
Ebionilaisten lisäksi oli muitakin juutalaiskristillisiä lahkoja, kuten nasaretilaiset, symmaakialaiset ja elkeasialaiset, mutta heitä on vaikea erottaa toisistaan, eikä nimiä käytetä johdonmukaisesti. Ebionilainen on yleisin nimitys, ja se on saattanut olla yksinkertaisesti termi, jota käytettiin luonnehtimaan mitä tahansa juutalaisen kristinuskon muotoa, jossa korostettiin juutalaisen lain noudattamista. Vaikka harhaoppisuutta vastaan suunnatut varhaiskristilliset kirjoitukset yhdistivät joskus ebionilaiset muihin harhaoppisiin ryhmiin, kuten gnostilaisiin, ebionilaisten erityispiirre ei ole niinkään heidän opissaan kuin heidän suhtautumisessaan juutalaiseen lakiin.
Ebionilaisilla oli oma evankeliuminsa, mutta sen sisältöä ei ole mahdollista rekonstruoida yksityiskohtaisesti. Antiikin kirjoittajat mainitsevat kolme juutalaiskristillistä evankeliumia, mutta tietojemme hajanaisuuden vuoksi näitä teoksia on vaikea erottaa selvästi toisistaan. Ebionilaisten evankeliumi (nykyaikainen nimitys) saattoi muistuttaa Matteuksen evankeliumia, mutta siihen ei sisältynyt kertomusta neitseestä syntymisestä ja Jeesuksen lapsuudesta.
Ebionilaisia koskevat tiedot ovat hajallaan kolmella vuosisadalla, toisen vuosisadan puolivälistä viidennen vuosisadan puoliväliin, mikä viittaa siihen, että lahkolla oli jatkuva historia erillisenä ryhmänä varhaisimmasta ajasta lähtien. Jatkuvaa historiaa ei kuitenkaan voida dokumentoida, ja on todennäköisempää, että Ebioniitit-nimellä kutsuttujen henkilöiden jatkuva olemassaolo on todiste siitä, että kristinuskon sisällä syntyi juutalaisuudesta irtautumisesta ja juutalaisten käytäntöjen vastaisesta katkerasta polemiikista huolimatta edelleen kristittyjen ryhmiä, jotka uskoivat, että kristitty voi olla kristitty ja silti noudattaa juutalaista lakia.
Ebioniittien suurin vahvuus oli Palestiinassa ja Syyriassa, alueilla, joilla juutalaisuus kukoisti. Yksi ebionilaisten yhteisö asui Pellassa, Jordanjoen itäpuolella, ja se väitti polveutuvansa alkuperäisestä kristittyjen ryhmästä, jonka uskottiin paenneen Jerusalemista roomalaisten kanssa käydyn sodan aikana vuonna 70 eaa. Juutalainen kristinusko elpyi uudelleen neljännen vuosisadan lopulla, mihin kannustivat juutalainen messianismi ja keisari Julianuksen yritys rakentaa uudelleen Jerusalemin temppeli. Juutalaiset alkoivat toivoa paluuta Jerusalemiin ja Juudeaan, temppelin jälleenrakentamista ja uhrausten palauttamista – messiaanisen ajan alkua. Tämän ajanjakson jälkeen ebionisteista tiedetään vain vähän.
Bibliografia
Klijn, Albertus Frederik Johannes ja G. J. Reinink. Patristic Evidence for Jewish-Christian Sects. Leiden, 1973.
Schoeps, Hans Joachim. Theologie und Geschichte des Judenchristentums. Tübingen, Saksa, 1949.
Simon, Marcel. Verus Israel: Étude sur les relations entre chrétiens et juifs dans l’Empire romain, 135-425. Paris, 1964.
Strecker, Georg. ”Ebioniten.” Teoksessa Reallexikon für Antike und Christentum. Stuttgart, 1959.