Dispelling myths around detransition

Viime viikonloppuna näimme huolestuttavia otsikoita ja keskusteluja verkossa trans- ja cis-ihmisistä, joiden sukupuoli-identiteettinsä tutkimiseen liittyy siirtyminen.

Aloitetaan siis todellisuudesta: suurin osa siirtymävaiheessa olevista ihmisistä ei kadu mitään. Detransitio on hyvin harvinaista, mutta sitä tapahtuu. Tutkimusanalyysi osoitti, että 3 398 trans-potilaasta, joilla oli tapaaminen NHS:n sukupuoli-identiteettipalvelussa vuosina 2016-2017, alle yksi prosentti kertoi näissä tapaamisissa, että he olivat kokeneet siirtymiseen liittyvää katumusta tai että he olivat tehneet detransitionin. Se, että ihmiset ovat detransitionneet, ei kuitenkaan tee trans-ihmisten kokemuksista ja olemassaolosta yhtään vähemmän päteviä tai todellisia.

Detransitio ei sinänsä tarkoita katumusta. Se voi tarkoittaa sitä, että henkilö ei enää tunnistaudu transsukupuoliseksi tai kokee olevansa nyt eri sukupuolta kuin mihin hän aiemmin tunnistautui.

Tämä on löytö, jota ei ehkä olisi voinut tulla ilman, että olisi kulkenut tätä tietä. On myös syytä korostaa, että joissakin tilastoissa, joissa tarkastellaan katumuksen määrää, keskitytään siihen, katuuko henkilö tiettyä leikkausta – ei siihen, katuuko hän siirtymää.

Tutkimuksen perusteella tiedämme, että nämä katumuksen tunnustukset liittyvät itse asiassa useimmiten epätyydyttäviin leikkaustuloksiin.

Emmekä saa myöskään unohtaa, että sukupuoli-identiteettipalvelut ovat Britanniassa valtavan vähän tuettuja ja aliresursoituja. Odotusajat ajanvaraukseen näillä klinikoilla voivat olla jopa kaksi vuotta, ja potilaat voivat joutua matkustamaan satoja kilometrejä päästäkseen vastaanotolle. Rahoituksen puute sen varmistamiseksi, että transnuoret ja ne, jotka saattavat kyseenalaistaa sukupuolensa, saavat laadukasta hoitoa ja tukea, jota heillä on oikeus odottaa, on vakava ongelma, johon on puututtava.

Meidän on ymmärrettävä ja kunnioitettava sitä, että syyt siihen, miksi joku vaihtaa sukupuolta, ovat usein monitahoisia ja monivivahteisia – toisin kuin mediassa ja verkossa saatetaan väittää.

Yleisimpänä syynä sukupuolenkorkeuden vaihtamiseen on se, että henkilö ei selviä menettämästään perheensä ja yhteisönsä tuesta eikä transfobian kokemuksista. Toiset taas saattavat irrottautua, koska eivät löydä työtä tai asuntoa.

Tutkimuksemme perusteella tiedämme, että joka seitsemäs trans-ihminen (14 prosenttia) ei kerro avoimesti kenellekään perheensä jäsenelle, kuka hän on, ja joka neljäs (25 prosenttia) on joutunut syrjinnän kohteeksi asuntoa etsiessään.

Katsokaa vaikka Kate Hutchisonin tarinaa, transnaisen, joka irrottautui transfobian vuoksi joksikin aikaa. Kuten Kate kirjoittaa: ”Näin näkyviä trans-ihmisiä vain silloin, kun he olivat tiedotusvälineiden ilkeiden vitsien tai sensaatiohakuisten otsikoiden kohteena. Sain samaa pahoinpitelyä kadulla, enkä nähnyt koko yhteiskunnassa minkäänlaista empatiaa tai ymmärrystä trans-ihmisiä kohtaan.”

Ei valitettavasti ole olemassa tilastoja, jotka osoittaisivat, että monet ihmiset päättävät siirtyä takaisin, kun heillä on enemmän tukirakenteita.”

Kenen tahansa, joka on huolissaan siirtymisestä, pitäisi siis yhtä lailla kyseenalaistaa transfobia, joka rehottaa kaikkialla yhteiskunnassamme. Emmekä voi pitää detransitiota henkilön sukupuoli-identiteettinsä tutkimisen matkan päätepisteenä, sillä monet päättävät siirtyä uudelleen myöhemmin, kun he ovat turvassa ja saavat tukea.

Jokaiseen henkilöön, olipa hän trans tai ei, pitäisi sisältyä tilaa ja aikaa tutkia sitä, kuka hän on, ja hänellä pitäisi olla siihen tukea. Kun näin tapahtuu, ihmiset voivat olla onnellisia, terveitä ja tuntea olevansa osallisia.

Sukupuolinormeihin ja -stereotypioihin sopeutumattomiin ihmisiin kohdistuva poliisitoiminta ei koske vain transihmisiä. Tombopoikien, butch-lesbojen ja feminiinisten homomiesten demonisointi on syvästi haitallista ja osoittaa, missä määrin näiden sukupuoli-identiteettiä koskevien keskustelujen väärinymmärtäminen voi vaikuttaa meihin kaikkiin.

Työskentelemme sellaisen maailman rakentamiseksi, jossa kaikki tuntevat olonsa mukavaksi ja pystyvät kasvamaan, muuttumaan ja olemaan sitä, mitä ovat, ilman pelkoa syrjinnästä tai hyväksikäytöstä.

Tällaisena tasa-arvon kannalta elintärkeänä aikana meidän on kyseenalaistettava myytit ja väärät käsitykset transihmisistä, jotta voimme muuttaa tapaa, jolla ihmiset ajattelevat ja tuntevat trans-ihmisistä.

Kaikkien, jotka uskovat tasa-arvoon, on kokoonnuttava yhteen ja toimittava kiivaasti ja äänekkäästi trans-ihmisten tasa-arvon puolestapuhujina. Työmme ei lopu, ennen kuin jokainen LGBT-ihminen on hyväksytty – ilman poikkeuksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.