Lauantai oli vaikea päivä täällä New Yorkissa.

Ei pelkästään se, että olemme kaikki edelleen karanteenissa, vaan oli myös synkkää ja satoi suurimman osan aamusta ja iltapäivästä. Yksi harvoista iloisista hengähdystauoista tämän pelottavan pandemian aikana on ollut mennä ulos pitkälle kävelylle nauttimaan raittiista ilmasta. Kun sataa kaatamalla ja harmaata, on kuitenkin vaikea olla tuntematta oloaan ahtaammaksi.

Lisäksi loukkaantumisen päälle, lauantaina olisi pitänyt olla vuoden 2020 NBA:n pudotuspelien ensimmäinen päivä. Jokaisen postseasonin debyytti on kuin koripallopyhä, jossa on joukko erittäin odotettuja Game 1:n pelejä.

Onneksi MSG Network tarjosi kipeästi kaivattua ajanvietettä tuulettamalla sarjan ratkaisevia pelejä Knicksin odottamattoman villistä matkasta NBA:n finaaleihin vuonna 1999. Minun on usein vaikea katsoa uusintoja otteluista, joiden lopputuloksen jo tiedän, mutta eilen en voinut irrottaa silmiäni ruudusta.

Erityisesti yksi ottelu, New Yorkin Game 5:n voitto Heatista (jossa Knicksistä tuli vasta toinen kahdeksan siemenen joukkue, joka on kaatanut ykkössijoitetun) sai minut lukittumaan.

Tästä pelistä jää ikuisesti mieleen Allan Houstonin pomputtelema voittomaali ja Miamin hautaaminen, mutta eniten mieleeni jäi koko ottelun uudelleen katsomisen jälkeen Patrick Ewingin uskomaton ponnistus. Löysin itseni silmät ymmyrkäisinä katsomasta, kuinka ”The Big Fella” raahasi väsyneenä ja kuluneena vartaloaan ylös ja alas lattiaa jokaisella pallonhallintapelillä.

Patrick aloitti kauden 1998-99 toipumalla yhä leikkauksesta, jossa korjattiin hänen oikean ranteensa jäntevä vaurio. Akillesjänteen tulehdus ja valikoima muita vaivoja rajoitti hänen tehokkuuttaan 36-vuotiaana. Akilles oli lähes riekaleina postseasonin alkaessa, mutta Patrick jaksoi sinnikkäästi. Hän otti 15 levypalloa kummassakin sarjan kahdessa ensimmäisessä ottelussa ja torjui viisi laukausta. Hän teki 15 pistettä ja auttoi varmistamaan ratkaisevan voiton kolmannessa pelissä MSG:ssä.

Eikä ole yllättävää, että Ewing oli parhaimmillaan voittoisa viidennessä pelissä. Heti alusta asti oli selvää, että hän oli kaukana alle sataprosenttisesta. Paitsi että hänen akillesvammansa leimahti aikaisin, hän myös venäytti kylkilihaksia oikealla kyljellään kolmannella neljänneksellä.

Kaikki tämä, kun vastassa oli Alonzo Mourning, joka 28-vuotiaana oli parhaassa iässään. Tuolla kaudella Mourning teki keskimäärin yli 20 pistettä ottelua kohden sekä uransa ennätykset levypalloissa (11,0) ja blokeissa (3,9). Myöhemmin hänet nimettiin myös vuoden puolustavan pelaajan palkinnoksi kaudella 1998-99.

Kahden ystävän ja kaikkien aikojen Georgetown-suuruuksien välisessä kamppailussa ikääntyvä Ewing oli kuitenkin se, joka voitti oppilaansa tässä tärkeässä ja ratkaisevassa Game 5:ssä. Ewing päihitti Mourningin ja Patrick repi yli kaksi kertaa enemmän levypalloja.

Ewing teki kaksi ottelun 22 pisteestään vapaaheitoilla alle 40 sekuntia ennen loppua ja kavensi Miamin johdon 77-76:een. Ennen Ewingin ratkaisevia vapaaheittoja Heatilla oli tilaisuus pidentää etumatkaansa, mutta Ewing torjui Morningin vanteella ja pakotti 24 sekunnin rikkeeseen.

Pelatessaan yhdellä hyvällä jalalla Ewing johti New Yorkin pistetilastoa (yksikään muu Knick ei saanut yli 14 pistettä), levypalloja ja uskomattomalla tavalla pelattuja minuutteja. Kyllä, iso kaveri onnistui jotenkin pysymään parketilla 40 minuuttia.

Emme tuolloin tienneet, että se tulisi olemaan Ewingin viimeinen hieno pudotuspelisuoritus.

Helpotettuaan Knicksiä pyyhkäisemään Hawksin toisella kierroksella Ewing tunsi Knicksien joukkuelääkärin tohtori Norm Scottin mukaan ”repivän tunteen” vasemmassa akillesjänteessään lämmittelyjen aikana ennen itäisen konferenssin finaalien 2. peliä Indianaa vastaan. Ewing päätti kuitenkin pelata, pelasi 25 minuuttia ja teki kaksinumeroisen pistemäärän. Pelin jälkeinen magneettikuvaus paljasti kuitenkin jänteen repeämän, minkä vuoksi Ewing jäi sivuun loppukauden ajaksi. Hän ei ollut enää koskaan sama pelaaja loukkaantumisen jälkeen. Hän jäi lopulta pois kauden 1999-2000 alusta, joka oli hänen viimeinen kautensa New Yorkissa.

Noh, kun olin live-twiittaamassa Game 5:n uusinnan aikana lauantaina iltapäivällä, pari ihmistä kommentoi jotain tyyliin: ”Knicks oli muutenkin parempi ilman Ewingia”. Se oli typerää, kun asiantuntijat sanoivat sen silloin, ja se on absurdia tänäkin päivänä.

Yksi syy siihen, miksi tämä väärä narratiivi on saanut vuosien varrella voimaa, johtuu Bill Simmonsin, silloisen ESPN:n kolumnistin, vuonna 2001 julkaisemasta artikkelista. Kolumnissa nimeltä ”Ewing Theory 101” Simmons (alias Boston Sports Guy) selitti, että ”Teorian loi 90-luvun puolivälissä Dave Cirilli, ystäväni, joka oli vakuuttunut siitä, että Patrick Ewingin joukkueet (sekä Georgetownissa että New Yorkissa) pelasivat selittämättömästi paremmin, kun Ewing oli joko loukkaantuneena tai häneltä puuttui pitkiä aikoja virhevaikeuksien takia.”

Okei, ennen kuin menemme Ewingin päiviin Knicksissä, käydään lyhyesti läpi hänen yliopistouransa. Fuksina Ewing johti Hoyasin 30-7 ennätykseen ja aina kansallisiin mestaruusotteluihin asti. Sitten hänen juniorikaudellaan Georgetown menestyi 34-3 ja päätti vuoden voittamalla koulun historian ainoan NCAA-mestaruuden kukistamalla Hakeem Olajuwonin ja Houstonin yliopiston. Seuraavalla kaudella, Patrickin viimeisenä opiskeluvuonna, lukemat olivat 35-3, ja he pääsivät jälleen mestaruusotteluun. Kyllä, Ewingin Hoyas eteni loppuotteluun kolmena hänen neljästä vuodestaan. Ewing oli koulussa rautamies, joka pelasi 143 ottelussa 144:stä mahdollisesta, ja Patrick johti joukkueen kokonaispeliminuutteja noiden neljän vuoden aikana.

Ennen Ewingin saapumista kampukselle Georgetown oli edennyt NCAA-turnauksen ensimmäistä kierrosta pidemmälle vain kahdesti koulun historiassa. Se ei ollut koskaan päässyt lähellekään yli 30 voittoa yhden kauden aikana. Ewingin lähdön jälkeen Georgetown ei ole vielä voittanut yli 30 ottelua. Se on päässyt Final Fouriin vain kerran, eikä ole koskaan edennyt mestaruuskierrokselle asti.

Okei, palataanpa Simmonsin kriteereihin ”Ewing-teoriaan” vetoamiseksi. Hän kirjoittaa, että ”kahden ratkaisevan elementin piti olla olemassa, jotta mikä tahansa tilanne kelpaisi ”Ewingin” statukseen:

1. Tähtiurheilija saa kohtuuttoman paljon mediahuomiota ja fanien kiinnostusta, mutta silti hänen joukkueensa ei koskaan voita mitään merkittävää hänen avullaan (muuta kuin ehkä joitain alkukierroksen pudotuspelisarjoja).
2. Tämä sama urheilija jättää joukkueensa (joko loukkaantumisen, vaihdon, valmistumisen, vapaan agentuurin tai eläkkeelle jäämisen vuoksi) – ja sekä media että fanit kirjoittavat välittömästi joukkueen alas seuraavalla kaudella… Kun nämä elementit törmäävät toisiinsa, syntyy Ewingin teoria.”

Häh?

Esittelin jo yksityiskohtaisesti, miten tuo ei millään tavalla koske Ewingin yliopistouraa. Katsotaan nyt hänen suorituksiaan ammattilaisuralla. Ensinnäkin on tärkeää huomata, että vuosina 1987-88-1994-95 Ewing pelasi 735 ottelussa 745:stä mahdollisesta kokonaisottelusta (eli 98,6 %).

Uransa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana ainoa pudotuspeliottelu, jonka hän jätti väliin naurettavan pelikiellon takia, oli Game 6 Heatia vastaan vuonna 1997, jonka Knicks hävisi. Seuraavalla kaudella (1997-98), kun Ewing oli pelannut yli 34 000 minuuttia yli 1000 ottelussa, hän alkoi hajota. Häneltä jäi tuona vuonna väliin 56 runkosarjaottelua, joissa New Yorkin tulos oli vaivaiset 28-28. Ewingin ollessa kokoonpanossa joukkue oli neljä peliä yli 500 pisteen. Häneltä jäi tuona keväänä väliin myös kuusi pudotuspelikamppailua, ja Knicks pelasi näissä postseason-otteluissa 3-3 ilman Patrickia, ennen kuin karsiutui toisella kierroksella.

1999 oli tietysti se finaalipaikka. Kerroin yksityiskohtaisesti Patrickin ratkaisevasta panoksesta ratkaisevassa Game 5:ssä tämän palstan alussa. Ei ole mitään ihmeellistä juoksua mestaruuskierrokselle, jos Partick ei pelaa ensimmäisellä kierroksella pitäen ’Zo Mourningia kurissa. Tuon finaaliputken aikana New York oli 8-3 niissä 11 ottelussa, joihin Ewing puki itsensä. He olivat vain 4-5 niissä yhdeksässä pelissä, jotka hän jätti väliin.

Syyskuussa 2000 Knicks kauppasi Ewingin vaivihkaa Seattle Sonicsiin. ”Ewing-teorian” mukaan New Yorkista tuli siis silloin vihdoin kilpailukykyinen/voittelias franchise, kun se luopui vanhasta keskushyökkääjä-albatrossistaan.

Vai mitä?

Väärin.

Ensimmäisenä kautenaan ilman Ewingia Knicks ei selviytynyt ensimmäiseltä kierrokselta ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen. Kaudella 2001-02 he eivät päässeet edes postseasonille ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986. Sen jälkeen on mennyt vain alamäkeä.

Itse asiassa 20 vuoden aikana sen jälkeen, kun Knicks vaihtoi Patrick Ewingin, se on hävinnyt enemmän pelejä kuin yksikään muu joukkue NBA:ssa, sillä se on tehnyt 643-965 ennätyksen, joka on liigan huonoin ennätys tämän 20 kauden aikana.

Kontrasti tähän on Knicksin ennätys Ewingin parhaana aikana. Vuosina 1988-2000 Knicks teki 583-369 (.612 voittoprosentti). Ainoa itäisen konferenssin seura, jolla oli parempi ennätys ja enemmän postseason-voittoja, oli Chicago Bulls.

Miten elintärkeä Ewing oli franchisingille? Miettikääpä tätä: Ewingin aikakaudella 1988-2000 (12 kautta) Knicks voitti 18 pudotuspelisarjaa ja 81 pudotuspeliottelua.

20 kauden aikana sen jälkeen, kun Knicks kauppasi Patrick Ewingin, New York on voittanut yhteensä yhden pudotuspelisarjan ja yhdeksän pudotuspeliottelua.

Mutta ”Ewingin teorian” ensimmäinen periaate on: ”Tähtiurheilija saa kohtuuttoman paljon mediahuomiota ja fanien kiinnostusta, ja silti hänen joukkueensa eivät koskaan voita hänen kanssaan mitään merkittävää (paitsi ehkä joitakin alkukierroksen pudotuspelisarjoja).”

”Ewing-teoriassa” ei ollut mitään järkeä silloin, kun se alunperin ideoitiin, ja vielä vähemmän järkeä siinä on nyt jälkikäteen ajateltuna.