City of Boerne v. Flores, tapaus, jossa Yhdysvaltain korkein oikeus päätti 25. kesäkuuta 1997 (6-3), että uskonnonvapauden palauttamista koskeva laki (RFRA, Religious Freedom Restoration Act) vuodelta 1993 ylitti kongressin toimivallan. Tuomioistuimen mukaan laki oli perustuslain mukainen liittovaltion toimien osalta, mutta sitä ei voitu soveltaa osavaltioihin.

Texasin Boernessa paikallinen katolinen kirkko, perinteinen adobe-tyylinen rakennus, oli käynyt liian pieneksi seurakunnalleen, ja vuonna 1993 San Antonion arkkipiispa Patrick F. Flores haki lupaa kirkon laajentamiseen. Kaupunginvaltuusto eväsi luvan vedoten asetukseen, jonka tarkoituksena oli säilyttää historiallinen alue. Flores nosti kanteen väittäen, että luvan epääminen rikkoi RFRA:ta, jonka mukaan ”valtio ei saa olennaisesti rasittaa henkilön uskonnon harjoittamista, vaikka rasite johtuisi yleisesti sovellettavasta säännöstä”. Lakia sovellettiin liittovaltion ja osavaltioiden hallituksiin.

RFRA tuli kolme vuotta sen jälkeen, kun Employment Division, Department of Human Resources of Oregon v. Smith (1990), jossa korkein oikeus päätti, että osavaltio saattoi evätä työttömyyskorvaukset intiaanikirkon jäseniltä, jotka olivat saaneet potkut työpaikastaan, koska he olivat nauttineet peyotea sakramentaalisiin tarkoituksiin; tuomioistuin selitti, että valtio voi soveltaa lakeja, jotka ovat virallisesti neutraaleja uskonnon suhteen. Vastauksena tähän kongressi hyväksyi RFRA-lain, joka vaikeuttaa hallitusten mahdollisuuksia sivuuttaa uskonnonvapauksia. Laajentaessaan lain koskemaan osavaltioiden hallituksia kongressi vetosi neljänteentoista lisäyksen 5 pykälään, joka antoi sille valtuudet panna täytäntöön kyseisen lisäyksen määräykset; neljästoista lisäys edellyttää asianmukaista oikeudenkäyntiä ennen kuin keneltäkään henkilöltä riistetään elämä, vapaus tai omaisuus, sekä yhdenvertaista suojelua lain nojalla.

Floresin tapauksessa liittovaltion piirituomioistuin antoi Boerne-oikeudelle tukensa ja katsoi, että RFRA:n soveltaminen oli perustuslain vastaista. Viidennen piirin vetoomustuomioistuin kuitenkin kumosi päätöksensä ja totesi lain perustuslainmukaiseksi.

Juttu käsiteltiin korkeimmassa oikeudessa 19. helmikuuta 1997. Siinä todettiin, että kongressilla ei ole rajoittamatonta harkintavaltaa säätää lakeja neljännentoista lisäyksen 5 pykälän nojalla. Kongressilla on oikeus vain panna määräykset täytäntöön, oikeus katsoi, mutta se ei voi muuttaa oikeutta, jota se panee täytäntöön. Tosiasiassa kongressilla on korjaavat valtuudet estää väärinkäytökset neljänteentoista lisäyksen nojalla. Tämän asian havainnollistamiseksi tuomioistuin viittasi vuoden 1965 äänioikeuslakiin. Tuomioistuin oli tukenut kyseistä lakia useissa tapauksissa ja todennut, että kongressilla oli oikeus säätää voimakkaita ”korjaavia ja ehkäiseviä toimenpiteitä” korjatakseen ”laajalle levinnyttä ja jatkuvaa rotusyrjintää” Yhdysvalloissa. RFRA:n tapauksessa tuomioistuin kuitenkin totesi, että lain lainsäädäntöhistoriasta puuttui ”esimerkkejä tapauksista, joissa uskonnollisen kiihkoilun vuoksi on annettu yleisesti sovellettavia lakeja viimeisten 40 vuoden aikana”. Lisäksi tuomioistuin katsoi, että laki oli ”niin epäsuhtainen oletettuun korjaavaan tai ehkäisevään tavoitteeseen nähden, että sitä ei voida ymmärtää vastauksena perustuslain vastaiseen käyttäytymiseen tai sen ehkäisemiseksi suunniteltuna.”

Lisäksi tuomioistuin katsoi, että RFRA oli liian laaja ja johtaisi tunkeutumiseen kaikilla hallinnon tasoilla. Tuomioistuin pohti, miten se määrittäisi, rasittaako hallituksen toiminta olennaisesti henkilön uskonnonvapautta. Tuomioistuin päätteli, että RFRA oli ”huomattava kongressin tunkeutuminen osavaltioiden perinteisiin etuoikeuksiin ja yleiseen toimivaltaan” ja siten osavaltioihin sovellettuna perustuslain vastainen. Viidennen piirin päätös kumottiin.