Amerikkalaisten taistellessa brittiläisiä ja paikallisia kanadalaisia miliisejä vastaan vuoden 1812 sodan aikana amerikkalaiset sotilaat hyötyivät suuresti brittiläisten veteraanien puutteesta Pohjois-Amerikassa. Ison-Britannian armeija oli kiireinen taistellessaan Napoleonin Ranskan armeijaa vastaan Portugalissa ja Espanjassa Yhdysvaltojen vuoden 1812 sodaksi nimeämän sodan alkaessa. Näin ollen taistelukuntoisemmat ja veteraanimmat brittisotilaat olivat Atlantin valtameren toisella puolella, eivätkä he voineet auttaa Britannian joukkoja Pohjois-Amerikassa. Kun Napoleonin joukot kuitenkin kukistettiin vuoden 1814 alussa, amerikkalaiset johtajat alkoivat pelätä näiden kokeneiden sotilaiden saapumista. Tämän seurauksena Yhdysvaltain sotaministeri John Armstrong Jr halusi päättäväistä toimintaa Kanadan sotatoimialueella ennen kuin Wellingtonin herttuan sotilaat saapuivat Yhdysvaltain maaperälle.

Tehtävänä oli johtaa tehokkaasti amerikkalaisia joukkoja Kanadaan, ja amerikkalaiset kenraalit Winfield Scott ja Jacob Brown perustivat New Yorkin pohjoisosaan ”opetusleirejä”. Nämä leirit luotiin harjoittelemaan amerikkalaisia jalkaväkirykmenttejä ja kouluttamaan armeijaa enemmän ammattimaiseksi kuin poliittiseksi. Näin ollen upseerit nimitettiin pikemminkin ansioiden kuin poliittisten suhteiden tai henkilökohtaisen varallisuuden perusteella. Kesäkuuhun 1814 mennessä nämä rykmentit oli koulutettu ja tunsivat nykyaikaisen sodankäynnin menetelmät, mutta varsinainen kokemus taistelukentältä puuttui. Lisäksi pula univormuista vaivasi Scottin prikaatia, mikä johti siihen, että monet rykmentit olivat näkyvästi altavastaajina ja pukeutuneet harmaisiin univormuihin, jotka oli tyypillisesti varattu miliisirykmenteille.

Kun amerikkalaiset rykmentit oli koulutettu täyteen valmiuteensa, ne näkivät suurta menestystä Kanadassa. Valloitettuaan Fort Erien amerikkalaissotilaat etenivät Ontarioon ja asettuivat leiriin. Brittikenraali Phineas Riall uskoi, että vain pieni joukko amerikkalaisia valtasi vajaamiehitetyn linnakkeen, eikä hänellä ollut kiire hyökätä. Amerikkalaiskenraali Jacob Brown kuitenkin toimi olettaen, että Riallin armeija saisi milloin tahansa vahvistusta. Tämän seurauksena kenraali Scottin miehet irrottivat tykistöpatterin Chippawa Creekin varrella ja odottivat, että Brownin miehet liittyisivät heihin.

Aamulla 5. heinäkuuta britit hyökkäsivät. Äkillinen yllätys oli niin suuri järkytys, että kenraali Scott oli vähällä joutua vangiksi, kun hän oli syömässä aamiaista. Siitä huolimatta amerikkalaiset ryhdistäytyivät kohtaamaan vihollisensa. Britit kuitenkin näkivät amerikkalaisten vastustajiensa harmaat takit ja luulivat heitä amerikkalaisiksi miliisimiehiksi. Tämä synnytti kollektiivista rauhallisuuden tunnetta ja myöhemmin turhautumista, sillä britit pitivät amerikkalaisia miliisimiehiä takapajuisina ja kyvyttöminä taistelemaan kunnolla, koska heillä ei ollut brittisotilaiden arvovaltaa. Kun amerikkalaiset sotilaat marssivat kohti brittejä, Riall ja muut brittiupseerit odottivat, että oletetut amerikkalaiset miliisimiehet hajaantuisivat ja pakenisivat muutaman salamalaukauksen ja kanuunanlaukauksen jälkeen.

Amerikkalaiset pitivät kuitenkin pintansa ja jatkoivat marssia kohti brittilinjoja. Kun kenraali Riall tajusi, että hänen vastassaan oleva vihollinen ei ollutkaan miliisimiehiä, hän kuulemma lausui kuuluisan lauseen: ”Nuo ovat kantajoukkoja, herran tähden!”. Kun kenraali Riall oli tajunnut virheensä, oli jo liian myöhäistä, sillä kenraali Scott oli henkilökohtaisesti johtanut prikaatinsa muskettien ampumaetäisyydelle ja vaihtanut salamalaukauksia vihollisen kanssa. Brittijoukkoja oli alun perin käsketty ampumaan yksi salama ja hyökkäämään pistimellä taistelun päättämiseksi. Brittisotilaiden eteneminen pakotti brittitykistön lopettamaan tulituksen, mikä johti vain siihen, että kaikki amerikkalaistykit ampuivat brittitulesta koskemattomasti. Tämän rynnäkön tulos oli tappava briteille, ja siksi he hylkäsivät tämän suunnitelman ja pitivät asemansa amerikkalaisia kantajoukkoja vastaan. Kumpikin osapuoli vaihtoi tulta 25 minuutin ajan, kunnes brittikenraali Riall määräsi yleisen vetäytymisen sen jälkeen, kun hänen takkinsa ammuttiin, jolloin hänen ruumiinsa meni niukasti ohi senttien päähän. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan aluksi seuranneet pakenevia brittejä ja toipuivat vain hetkeksi.

Taistelun päätyttyä molemmat prikaatit amerikkalaiskenraalien Scottin ja Brownin johdolla ylittivät Chippawa-puron ja pakottivat britit vetäytymään Fort Georgeen. Tästä seurannut brittiläisten ja amerikkalaisten joukkojen välinen maneesisarja Ontariossa johti myöhemmin Lundy’s Lanen taisteluun.