Olin kuuden kauden ajan pääosassa Bravon menestysohjelmassa The Real Housewives of New York City. Osa työtäni oli kirjoittaa yhteenveto jokaisen viikon jaksosta sen esittämisen jälkeen. Katsojien tavoin näin ja kuulin ensimmäistä kertaa, mitä muut naiset sanoivat toisistaan – ja minusta niissä kohtauksissa, joita en kuvannut. Näin myös ensimmäistä kertaa kaikki ne napakat pienet tunnustukselliset haastattelut. Ja kyllä, kauhistuin joistakin asioista, joita sanoin. (Kuulinko oikein? Sanoinko tosiaan … ”butt f-k?”)

Lisäksi, kuten yleisö, oli jaksoja, joissa nauroin alusta loppuun, ja toisia, joissa istuin leuka pyöreänä television edessä, sanattomana. Oli aikoja, jolloin ohjelman katsominen oli vaikeampaa kuin sen kuvaaminen. Ja tietysti Bravolla oli pelottava tehtävä editoida viikoittain 100 tuntia nauhaa 43-minuuttiseksi ohjelmaksi.

Viikoittainen blogi oli kuitenkin se juttu, ja tein sitä velvollisuudentuntoisesti. Kahtena ensimmäisenä kautena postasin oivalluksiani, havaintojani ja vitsikkyyksiäni, ja nautin vuorovaikutuksesta lukijoiden kanssa heidän kommenttiensa kautta. Katsojillamme oli uskomaton kyky nähdä paskanjauhannan läpi. Jätin kolmannen kauteni, kauden 7, väliin, kun Bravo poisti kommentit. (Kysyin verkon johtajilta miksi, ja sain vastauksen, joka vastasi äitiä, joka sanoo lapselleen, että koska minä sanoin niin. ’Jos lukijat eivät voi kommentoida’, sanoin. ’En kirjoita.’)

Olin taas tauolla yhdeksännellä kaudella sen jälkeen, kun vaalijaksoja koskevat blogini lähetettiin verkoston asianajajille. First Amendment, anyone? Haloo?

Tästä tauosta huolimatta rakastin sitä. Olihan se hauskaa antaa oma näkemykseni siitä hulluudesta, joka seurasi ruudulla.

Sarjakuvaromaani? Historiallinen selostus RHONY 5-10:stä? Tutkimus uutta merkintää varten mielenterveyshäiriöiden diagnostiseen ja tilastolliseen käsikirjaan? Päättäkää itse.

Iloa!