”The Next Jordan” -leimalla on kirottu monia pelaajia. Vuoden 92 draftin 12. varaus, Harold Miner, ei vain ollut ensimmäinen kirottu, vaan hänen lempinimensä oli oikeasti ”Baby Jordan”. Ja kuten useimmat muutkin kirouksen saaneet, hän ei vastannut epäreiluja odotuksia.

Epäjohdonmukaisesta heitosta ja huonosta puolustuksesta huolimatta räjähtävä vartija rakensi suuren fanikunnan kahden slam dunk -mestaruutensa perusteella – enemmän kuin tuulimyllyjään kannattaa ylistää sitä, että hän lahjoitti voitoillaan voittamansa rahat vapaa-ajan ohjelmiin Inglewoodissa – ja häntä jopa sponsoroi Nike. Mutta peliajan puute ja loukkaantumiset tappoivat hänen intohimonsa koripalloon ja lopulta hänen uransa.

Nuorena 25-vuotiaana hän ripusti Nike-lenkkarit naulakkoonsa ja jätti pelin kaikessa hiljaisuudessa samaan aikaan, kun Grant Hillin ja Jerry Stackhousen kaltaisia pelaajia leimattiin hänen ilmiasunsa perillisiksi.

Yli vuosikymmeneksi Mineristä tuli unohdettu nimi satunnaiselle koripallofanille ja lähes myyttinen legenda donkkauksen harrastajille, jotka yhä muistavat hänen ikimuistoiset esiintymisensä Inside Stuffin Jam Sessionissa ja 90-luvun NBA:n VHS-kaseteilla. Sitten vuonna 2012 – vuosien naurettavien huhujen jälkeen, jotka vaihtelivat hänen työskentelystään Jack In the Boxissa ja todistajansuojeluohjelmassa olemisesta – Miner nousi jälleen pinnalle, kun USC otti hänen numeronsa eläkkeelle.

Minerinin näkeminen jälleen, varsinkin hymy kasvoillaan, palautti mieleen paljon hienoja hymyjä ja muistoja vuoden 1992 koripallokorttipakettien avaamisesta (Hoops, Upper Deck, Topps, Skybox, Classic, Fleer) yrittäen saada Shaqin, Zon, Sprewellin rookie-kortteja ja vetäessään vuoden 92 Fleer Ultra -rookie-kortin Harold Minorista, jossa hän oli mukana ottamassa hyppyheittoa ohi Michael Jordanin…

>