Anti-Komintern-sopimus

Tyyppi

Sopimus

Sopimus laadittu

23. lokakuuta 1936

Alkirjoitettu

25. marraskuuta 1936

Paikkakunta

Berliini, Saksa

Allekirjoittajat

Natsi-Saksa
Japanin keisarikunta

Italian kuningaskunta
Unkarin kuningaskunta (1920-46)
Mantšukuo
Francoistinen Espanja
Suomi
Romanian kuningaskunta
Bulgarian kuningaskunta
Itsenäinen Kroatian valtio
Tanska
Slovakia
Kiina-Nanjing
Turkki (tarkkailija)

Kominternin vastainen sopimus oli natsi-Saksan ja Japanin keisarikunnan välillä solmittu kommunisminvastainen sopimus (johon myöhemmin liittyivät muut, lähinnä fasistiset hallitukset) 25. marraskuuta 1936, ja se oli suunnattu (Kominternia) vastaan.

”tunnustaen, että Kommunistisen Internationaalin, joka tunnetaan nimellä Komintern, tavoitteena on hajottaa ja alistaa olemassa olevat valtiot kaikin käytettävissään olevin keinoin; vakuuttuneina siitä, että Kommunistisen Internationaalin puuttumisen suvaitseminen kansakuntien sisäisiin asioihin ei ainoastaan vaaranna kansakuntien sisäistä rauhaa ja sosiaalista hyvinvointia, vaan on myös uhka maailmanrauhalle, halukkaina yhteistyöhön puolustautumisessa kommunistista kumouksellista toimintaa vastaan.”

Alkuperätiedot

Lisätietoja: Saksan ja Japanin suhteet

Kominternin vastaisen sopimuksen juuret juontavat juurensa syksyyn 1935, jolloin eri saksalaiset virkamiehet sekä ulkoministeriön sisällä että sen ulkopuolella yrittivät tasapainotella valtakunnan ulkopolitiikalle asetettujen kilpailevien vaatimusten välillä, jotka johtuivat perinteisestä liittolaisuudesta Kiinan kanssa vs. Hitlerin halusta ystävyyteen Kiinan arkkivihollisen Japanin kanssa. Lokakuussa 1935 esitettiin ajatus, että kommunismin vastainen liitto voisi yhdistää Kuomintangin hallinnon, Japanin ja Saksan. Ajatus miellytti erityisesti Joachim von Ribbentropia, erityissuurlähettilästä ja Dienststelle Ribbentropin johtajaa, sekä Japanin Berliinin sotilasattaseaa, kenraali Oshima Hiroshia, jotka toivoivat, että tällainen liitto voisi johtaa Kiinan alistamiseen Japanille. Kiinan kiinnostuksen puute tuhosi hankkeen alkuperäisen tarkoituksen, mutta loka-marraskuussa 1935 Ribbentrop ja Oshima laativat Kominternia vastaan suunnatun sopimuksen. Sopimus esiteltiin alun perin marraskuun lopulla 1935, ja siihen kutsuttiin Britannia, Italia, Kiina ja Puola liittymään. Saksan ulkoministeri paroni Konstantin von Neurathin ja sotaministeri sotamarsalkka Werner von Blombergin huoli siitä, että sopimus saattaisi vahingoittaa Kiinan ja Saksan välisiä suhteita, sekä Tokion poliittinen sekasorto 26. helmikuuta 1936 tapahtuneen epäonnistuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen johtivat kuitenkin siihen, että sopimuksen tekemistä lykättiin vuodella. Kesällä 1936 sotilaiden kasvanut vaikutusvalta Japanin hallituksessa, Berliinissä ja Tokiossa vallinnut huoli Ranskan ja Neuvostoliiton liittoutumisesta ja Hitlerin halu dramaattiseen kommunisminvastaiseen ulkopoliittiseen eleeseen, jonka hän uskoi voivan saada aikaan englantilais-saksalaisen liittoutumisen, johtivat siihen, että ajatus antikominternsopimuksesta otettiin uudelleen esille. Sopimus parafoitiin 23. lokakuuta 1936 ja allekirjoitettiin 25. marraskuuta 1936. Välttääkseen vahingoittamasta suhteita Neuvostoliittoon sopimus oli oletettavasti suunnattu vain Kominternia vastaan, mutta sisälsi itse asiassa salaisen sopimuksen, jonka mukaan siinä tapauksessa, että jompikumpi allekirjoittajavaltioista joutuisi sotaan Neuvostoliiton kanssa, toinen allekirjoittajavaltio säilyttäisi hyväntahtoisen puolueettomuuden.

Sopimus

Jos Neuvostoliitto hyökkäisi Saksaa tai Japania vastaan, maat sopivat neuvottelevansa siitä, mihin toimenpiteisiin ne ryhtyisivät ”yhteisten etujensa turvaamiseksi”. Ne sopivat myös, ettei kumpikaan niistä tekisi poliittisia sopimuksia Neuvostoliiton kanssa, ja Saksa suostui myös tunnustamaan Mantšukuon.

”Akselivaltojen” muodostuminen

6. marraskuuta 1937 myös Italia liittyi sopimukseen, jolloin muodostui ryhmä, joka myöhemmin tunnettiin nimellä akselivallat. Italian päätös oli enemmän tai vähemmän reaktio epäonnistuneeseen Stresan rintamaan, Ranskan ja Britannian vuonna 1935 tekemään aloitteeseen, jonka tarkoituksena oli estää natsi-Saksaa laajentumasta nykyisten rajojensa ulkopuolelle. Molemmat valtiot pyrkivät erityisesti estämään ”saksalaisen ekspansiivisuuden”, erityisesti Itävallan liittämisen, jonka estäminen oli myös Italian etujen mukaista. Epäluuloiset suhteet ja Benito Mussolinin oma ekspansiivisuus lisäsivät Italian ja Yhdistyneen kuningaskunnan sekä Ranskan välistä etäisyyttä. Italia hyökkäsi Etiopiaan lokakuussa 1935, mikä oli provosoimaton hyökkäys ja vastoin Kansainliiton politiikkaa. Siitä huolimatta Iso-Britannia ja Ranska tekivät Italian kanssa salaisen sopimuksen, Hoare-Lavalin sopimuksen, jolla Italialle annettiin kaksi kolmasosaa Etiopiasta. Kun tämä tieto vuoti julkisuuteen Britanniassa ja Ranskassa, niiden hallitukset ajautuivat skandaaliin, ja Britannian ulkoministeri Samuel Hoare joutui eroamaan. Näin ollen Hoare-Laval-sopimus keskeytettiin.

Yritykset parantaa englantilais-saksalaisia suhteita

Viime kesäkuussa 1935 Yhdistyneen kuningaskunnan ja natsi-Saksan välillä allekirjoitettiin yllättävä englantilais-saksalainen laivastosopimus. Tämä merkitsi alkua Adolf Hitlerin pyrkimyksille parantaa maiden välisiä suhteita, solmia sopimus ja eristää Neuvostoliitto, kun taas sekä Neuvostoliitto että Iso-Britannia yrittivät tehdä samoin ja eristää Saksan. Hitler pyrki myös vaikuttamaan puolalaisiin, jotta nämä liittyisivät Antikomintern-sopimukseen, ja puhui aikomuksestaan ratkaista Saksan ja Puolan väliset aluekiistat. Puola kuitenkin kieltäytyi Saksan ehdoista peläten, että liitto Hitlerin kanssa tekisi Puolasta Saksan marionettivaltion. Monet japanilaiset poliitikot, muun muassa amiraali Isoroku Yamamoto, olivat tuolloin järkyttyneitä englantilais-saksalaisesta laivastosopimuksesta, mutta Tokiossa tuolloin vallassa olleen sotilaallisen klikin johtajat päättelivät, että kyseessä oli juoni, jonka tarkoituksena oli ostaa natseille aikaa laivastonsa rakentamiseen. He jatkoivat sodan suunnittelua joko Neuvostoliittoa tai läntisiä demokratioita vastaan olettaen, että Saksa toimisi lopulta jompaakumpaa niistä vastaan. Hitlerin pyrkimykset kehittää suhteita Britanniaan epäonnistuivat lopulta.

Neuvostoliiton ja Saksan välinen sopimus

Elokuussa 1939 Saksa rikkoi komentovastaisen sopimuksen ehtoja, kun Neuvostoliiton ja Saksan välillä allekirjoitettiin Molotov-Ribbentrop-sopimus. Vuoteen 1940 mennessä Hitler alkoi kuitenkin suunnitella mahdollista hyökkäystä (jonka oli tarkoitus alkaa vuonna 1941) Neuvostoliittoon. Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop lähetettiin neuvottelemaan uutta sopimusta Japanin kanssa. Ribbentrop lähetti 25. syyskuuta 1940 Neuvostoliiton ulkoministerille Vjatšeslav Molotoville sähkeen, jossa hän ilmoitti, että Saksa, Italia ja Japani olivat allekirjoittamassa sotilasliittoa. Ribbentrop yritti rauhoitella Molotovia väittämällä, että tämä liittouma oli suunnattu Yhdysvaltoja eikä Neuvostoliittoa vastaan:

”Sen yksinomaisena tarkoituksena on saada ne tekijät, jotka painostavat Amerikan astumista sotaan, järkiinsä osoittamalla heille vakuuttavasti, että jos he astuvat nykyiseen kamppailuun, he joutuvat automaattisesti olemaan tekemisissä näiden kolmen suurvallan kanssa vastustajina.”

Neuvostoliitto suhtautui tähän myönteisesti ja meni jopa niin pitkälle, että ehdotti kaksi kuukautta myöhemmin liittymistä Akseliin. Ennakkoehtona, jota Saksa ei voinut hyväksyä, oli Neuvostoliiton vaikutuspiirin voimakas laajentaminen käsittämään: Bulgaria, Bosporin niemimaa, Dardanellit ja edelleen etelään ”kohti Persianlahtea”.

Vuoden 1941 tarkistettu sopimus

Kominternin vastainen sopimus tarkistettiin vuonna 1941 Saksan hyökkäyksen jälkeen Neuvostoliittoon, joka alkoi operaatio Barbarossalla, ja marraskuun 25. päivänä juhlittiin sen uusimista vielä viideksi vuodeksi. Tällä kertaa allekirjoittajina olivat mm:

• Bulgarian kuningaskunta
• Itsenäinen Kroatian valtio
• Tanska (Saksan miehittämä huhtikuusta 1940 lähtien)
• Suomi (ko-sodan osapuoli Neuvostoliittoa vastaan 25.6.1941 alkaen)
• Natsi-Saksa
• Unkarin kuningaskunta (1920-46)
• Italian kuningaskunta
• Japanin keisarikunta
• Mantshukuo
• Kiinan uudelleenorganisoitu kansallinen hallitus (Japanin nukkevaltio)
• Romanian kuningaskunta
• Slovakia
• Espanja
• Turkki (ks. saksalais-turkkilainen Non-Aggression Pact)

Miehitetyn Tanskan hallitus vaati neljää poikkeuslupaa tehdäkseen selväksi, ettei se ottanut itselleen mitään sotilaallisia tai poliittisia velvoitteita, että ainoat toimet kommunisteja vastaan olisivat poliisivoimia, että toimet koskisivat vain Tanskan omaa aluetta ja että Tanska pysyisi puolueettomana maana. Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop raivostui ja uhkasi Tanskan ulkoministeriä Erik Scaveniusta pidätyksellä. Lopulta Ribbentrop rauhoittui ja Tanskan lisäys hyväksyttiin salaisena vain muutamin pienin muutoksin. Salassapito oli Saksan vaatimus, jotta propagandavaikutus ei laimenisi; tämä ilmeinen täysipainoinen osallistuminen vahingoitti Tanskan mainetta ”puolueettomana” maana. Useat liittoutuneiden maihin sijoitetut tanskalaiset diplomaatit päättivät allekirjoituksen jälkeen ottaa etäisyyttä hallitukseen.

Katso myös

• Terässopimus
• Saksan ja Kiinan yhteistyö vuoteen 1941
• Kolmiosopimus

• Ribbentropin lausunto sodanjulistuksesta Neuvostoliitolle 22. kesäkuuta 1941
• Teksti anti…Kominternin vastaisen sopimuksen teksti
• Sopimuksen lisäpöytäkirjan teksti
• Teksti Italian osallistumisesta sopimukseen

Tämä sivu käyttää Wikipedian Creative Commons -lisensoitua sisältöä (katso kirjoittajat)

.