Jeesuiitta Padre Vieira (1608-1697) antaa kuulijoidensa kuunnella keskustelua Jumalan kanssa, kun hollantilainen laivasto makasi Salvador da Bahian rannikolla vuonna 1640 ja oli hyökkäämässä siirtomaa-alueen pääkaupunki Salvador da Bahiaan: ”Mutta koska, Herra, Sinä niin haluat ja vaadit, tee niin kuin Sinulle sopii. Luovuta Brasilia hollantilaisille, luovuta Intia heille, luovuta Espanja heille, luovuta heille niin paljon kuin meillä on ja omistamme, luovuta maailma heidän käsiinsä; ja mitä meihin portugalilaisiin ja espanjalaisiin tulee, jätä meidät, hylkää meidät, tuhoa meidät, lopeta meidät. Mutta minä vain sanon ja muistutan Teidän Majesteettianne, Herra, että juuri ne, joita Te nyt väheksytte ja hylkäätte, Te saatatte jonain päivänä haluta ettekä saada.” (46)

Nykylukijalle, joka saattaa odottaa varhaismodernilta saarnaajalta barokkiproosaa, systemaattista teologista ekspositiota tai kontekstiä konkretisoivaa pyhien kirjoitusten selostusta, Vieiran saarna (joka pidettiin melko varhaisessa vaiheessa hänen uraansa) saattaa tulla yllätyksenä. Se tarjoaa väittelyn Jumalan kanssa, jossa toisinaan vedotaan Jumalaan ja toisinaan se lähentelee pilkkaamista. Monica Leal da Silvan ja Liam Brockeyn toimittamat, kääntämät ja esittelemät saarnat – pieni katkelma Vieiran useiden vuosikymmenten aikana pidetyistä saarnoista, jotka alun perin julkaistiin kahdessatoista niteessä vuosien 1679 ja 1699 välillä – viettelevät ja järkyttävät, koskettavat, yllättävät ja rakentavat, ja ne tuovat ensimmäistä kertaa englanninkieliseen muotoon lisää tämän maineikkaan diplomaatin ja puhujan työtä.

Da Silvan ja Brockeyn johdanto virittää lukijat avuliaasti Vieiran elämään, saarnaamiseen ja ajatteluun, ja se tarjoaa myös kontekstualisointia jokaiselle kuudelle saarnalle, jotka toimittajat sisällyttävät tähän teokseen. Jesuiitta Vieiralla oli huomattava maailmanlaajuinen ulottuvuus, eikä ainoastaan siellä, missä hänen yhtä aikaa kuohuvat ja hienostuneet sanansa tekivät vaikutuksen kuulijoihin ensikäden – Bahiassa, Lissabonissa ja Roomassa – vaan myös niinkin kaukaisissa paikoissa kuin Meksiko Cityssä ja Pekingissä, missä hänen saarnojaan lukivat Sor Juana Inés de la Cruzin ja hänen jesuiittojen lähetyssaarnaajaveljiensä kaltaiset ihmiset.

Sen lisäksi, että jesuiitta Vieira oli retorisesti taitava, maantieteellisesti laaja-alainen ja hän vaikutti 1600-luvun merkkihenkilöihin, kysyisin, miksi hänen saarnoitaan pitäisi lukea nykyään. Ensinnäkin Vieiran saarnat tuovat paljon uutta tietoa 1600-luvun saarnaamisen lajityypistä, sillä ne valaisevat paitsi oman aikansa Portugalin valtakunnan poliittista kehitystä myös tarjoavat ainutlaatuisen näköalapaikan katolilaisuuden harjoittamiseen 1600-luvun Atlantin maailmassa. Tässä meillä on saarnaaja, jolla on riittävän luova näkemys kyetäkseen saarnassaan samanaikaisesti kyseenalaistamaan itse saarnaamisen genren – toisin sanoen saarnatakseen siitä, miten saarnaamista voidaan ja pitäisi tehdä. Esimerkiksi Sexagesima-saarnassaan jesuiitta väitti, että paholainen saattoi siteerata pyhiä kirjoituksia, ja hän pilkkasi kerjäläismunkkien profeetallisen ja katumuksellisen asun vastakkainasettelua kiillotettuihin ja kukkasävytteisiin sanoihin, jotka tulivat heidän suustaan, kun he astuivat saarnastuoliin (121). Vieiran mielestä saarnojen pitäisi rakentua yhden selkeän ja täsmällisen asian ympärille, ja niiden pitäisi myös rakentua ja vavahduttaa ja vaikuttaa kuulijoiden aisteihin. Saarnojen tulisi ”käännyttää” kuulija – ilmiö, jota Vieira kuvaa siten, että se auttaa kuulijaa ”astumaan itseensä ja näkemään itsensä” (101). (Pyhän Ignatius Loyolan Hengelliset harjoitukset -teoksen vaikutus ja sen painotus jumalallisten totuuksien suhteuttamiseen historian todellisiin tapahtumiin ja Jumalaan, joka kutsuu ihmisiä heidän aistiensa kautta, on ilmeinen tässä ja kaikkialla Vieiran saarnoissa.)

Lukijoita kiinnostaa epäilemättä Vieiran omalaatuinen kanta joihinkin hänen aikaansa määrittäneisiin polttavimpiin poliittisiin kysymyksiin: alkuperäisväestön ja afrikkalaisten harjoittamaan orjuuteen sekä uusiin kristittyihin, inkvisitioon ja veren puhtauteen liittyviin kysymyksiin. Vaikka lukijat, jotka pitävät Vieiraa modernina liberaalina ihmisoikeuksien kannattajana, tulevat todennäköisesti olemaan tyytymättömiä Vieiran saarnoihin, tosiasia on, että Vieira oli enemmän kuin taitava neuvottelija. Hän turvautui elämänsä eri vaiheissa kuningas João VI:n ja Jeesuksen seuran tukeen ja suojeluun, välttäen inkvisitorien sensuuria ja sallien tietynlaisen vapauden ajattelussaan, saarnassaan ja toiminnassaan. Näissä olosuhteissa Vieira, joka oli aina apokalyptisesti ajatteleva ja pohdiskeli Jumalan suunnitelmaa ihmiskunnan historiassa, onnistui jotenkin piirtämään kuvan Portugalin keisarillisista yrityksistä osana jumalallista suunnitelmaa ja samalla osoittamaan niiden kirouksen, jotka käyttivät valtaansa väärin pitämällä orjia tai osoittamaan korruptiota, joka liittyi uusien kristittyjen vainoamiseen ja juutalaisten karkottamiseen. Jos Vieiran kanta uusiin kristittyihin ja juutalaisiin oli vankka, hänen kantansa alkuperäiskansojen ja (erityisesti) afrikkalaisen orjuuden suhteen oli toisinaan keskinkertaisempi, eikä hän esimerkiksi vaatinut afrikkalaisen orjuuden täydellistä lakkauttamista Portugalin valtakunnassa. Vieiran ajattelu näistä kysymyksistä tarjoaa ikkunan uskontopohjaisen institutionaalisen kritiikin mahdollisiin ja ”ajateltavissa oleviin” (Michel Rolph-Trouillot’n termiä lainatakseni) perusteisiin hänen aikanaan.

Kuva Vieiran työstä ja ajattelusta, joka sulautuu yhteen tässä pienessä, mutta hyvin valikoidussa kokoelmassa Vieiran saarnoja, on se, että kyseessä oli saarnaaja, joka oli ajattelussaan yhtä aikaa ammattitaitoinen, älykäs ja seikkailunhaluinen. Jesuiitta Vieiran saarnoista käy ilmi, että hän käyttää pyhiä kirjoituksia lähtökohtana epätodennäköisillä alueilla, joilla hän kohtaa nopeasti läsnä olevan ja historiallisen, joka on hänen kuulijoidensa todellisen elämän aineksia, olivatpa he sitten kuninkaallisia Portugalissa, siirtolaisia Espanjassa tai afrobrasilialaisia maallikkoveljeskunnan jäseniä. Samalla Vieiran teoksessa kirjoitus pääsee vapaasti vaeltamaan ja vaeltelemaan todellisessa maailmassa, irrotettuna alkuperäisestä asiayhteydestään, usein tavalla, jonka kuulemisen on täytynyt olla sekä haastavaa että ilahduttavaa. Da Silvan ja Brockeyn painos sopisi mainiosti kolonialistista Latinalaista Amerikkaa tai Brasiliaa käsittelevälle historian peruskurssille tai uskonnonhistorian tutkimuksiin erilaisista ajallisista ja tilallisista kokoonpanoista. Kuka tietää, se saattaisi tarjota himoittuja oppeja ja kaivattua inspiraatiota myös oman aikamme puhujille – saarnaajille, opettajille ja poliitikoille.