Linkki tälle sivulle – Ota yhteyttä –
Elokuun 6. päivä 1777 Oriskanyssä, New Yorkissa
 |
|||||||||||||||||
|
Britannialaiset aloittivat kenraalimajuri ”Gentleman Johnny” Burgoynen johdolla kolmiosaisen hyökkäyksen, joka tunnetaan nimellä Saratogan kampanja 1777. Burgoynen ehdottama strategia oli Uuden-Englannin erottaminen muista siirtokunnista saamalla New Yorkin hallintaansa.
Marssiessaan Mohawkin laaksoa pitkin Oswegosta Albanyyn everstiluutnantti Barry St. Leger piiritti Fort Stanwixia, joka oli tuolloin eversti Peter Gansevoortin komennossa. St. Legerin joukko, joka koostui kuninkaallisen tykistön, 8. ja 34. rykmentin brittiläisistä vakinaisista sotilaista, lojaaleista King’s Royal Yorkin sotilaista ja Kanadan kuuden ja seitsemän kansakunnan alkuperäisasukkaista, piiritti linnaketta.
Kuultuaan raportteja St. Legerin etenemisestä prikaatikenraali Nicholas Herkimer kokosi Tryonin kreivikunnan miliisit Daytonin linnakkeessa siirtyäkseen Gansevoortin avuksi. Herkimer aloitti 4. elokuuta 1777 800 miliisimiehen – enimmäkseen huonosti koulutettujen saksalais-amerikkalaisten maanviljelijöiden – ja 40 Oneida-intiaanin kanssa neljänkymmenen mailin matkan länteen Daytonin linnakkeesta Fort Stanwixiin.
Kun St. Leger kuuli Molly Brantin välityksellä Herkimerin ja hänen avustusretkikuntansa olevan matkalla, hän lähetti mohawk-päällikkö Joseph Brantin, jolla oli mukanaan yli 400 alkuasukasta, ja Sir John Johnsonin ja hänen kuninkaansa kuninkaallisen yorkkilaistykistörukkasien (Royal Yorkersin kuningassotilaidensa kevyeen jalkaväkiosaston komppanian kanssa pysäyttääkseen ne. Heidän yhteenottonsa Oriskany Creekissä oli yksi vuoden 1777 kampanjan keskeisistä tapahtumista.
4. elokuuta 1777 Tryonin piirikunnan miliisi marssi piiritetyn Fort Stanwixin avuksi. Erämaatie oli ainoa keino, jolla kenraali Herkimer ja hänen miehensä pääsivät linnoitukseen muutoin kuin laivalla Mohawkjoen kautta. Tie laskeutui yli viisikymmentä jalkaa (15 m) soiseen rotkoon, jonka pohjaa pitkin kiemurteli pieni, lähes kolme jalkaa leveä Oriskany Creek. Päällikkö Joseph Brant, joka tunsi maaston, valitsi tämän paikan väijytykseksi lähestyvälle apukolonnalle. Kun King’s Royal Yorkin sotilaat odottivat läheisen kukkulan takana, 400 alkuasukasta piiloutui Brantin johdolla rotkon molemmin puolin. Tähän ansaan kenraali Herkimerin miliisimiehet etenivät, ja Herkimer itse johti kolonnaa.
6. elokuuta 1777 Herkimer pysäytti kolonnansa hetkeä ennen kohtalokkaaseen rotkoon tuloa. Herkimer oli 5. elokuuta 1777 lähettänyt ryhmän Fort Stanwixiin ilmoittamaan eversti Gansevoortille tämän miliisin lähestymisestä ja pyytämään tätä lähettämään linnakkeesta joukkoja avustamaan miliisin lähestymistä. Kun miliisi oli saavuttanut rotkon, hän ei ollut vielä saanut vastausta linnakkeelta ja ehdotti, että hän odottaisi, kunnes saisi vahvistuksen. (Hänen sanansaattajansa saapuivat linnoitukseen klo 11). Hänen Tryonin piirikunnan miliisiupseerinsa tulkitsivat kuitenkin Herkimerin epäröinnin pelkuruudeksi ja moittivat häntä julkisesti tory-vakoilijaksi. Upseeriensa kapinan uhatessa Herkimer määräsi miliisikolonnan etenemään. Kenraali Herkimeria rotkoon seuranneet miliisiupseerit olivat eversti Ebenezer Cox, eversti Jacob Klock, eversti Peter Bellinger ja eversti Frederick Visscher.
Klo 10.00 miliisi astui rotkoon ja miliisin kuri hajosi. Marssin kuumuuden uuvuttamina monet kenraali Herkimerin miehistä rikkoivat rivinsä ja juoksivat purolle hakemaan vettä. Vaikka Sir John Johnson oli ohjeistanut intiaaniliittolaisiaan hyökkäämään vasta, kun kaikki Herkimerin miliisijoukot olivat saapuneet rotkoon, intiaanit eivät voineet vastustaa tällaista tilaisuutta. Kun miliisimiehet laskivat muskettinsa ja laskivat päänsä veteen, intiaanit hyökkäsivät.
Taistelun avauslaukauksissa kenraali Nicholas Herkimerin hevosta ammuttiin hänen alta pois, ja hän sai haavan jalkaansa. Useat hänen upseerinsa kantoivat Herkimerin pyökkiin, jota nyt merkitsee kivinen muistomerkki. Miliisimiehet kehottivat Herkimeria vetäytymään pois lisävaarasta, mutta hän vastasi siihen uhmakkaasti: ”Aion kohdata vihollisen.” Historioitsijat tulkitsevat Herkimerin vastauksen paitsi osoitukseksi hänen urheudestaan myös hänen katkeruudestaan niitä upseereita kohtaan, jotka – jotka olivat aiemmin leimanneet Herkimerin varovaisuutensa vuoksi pelkuriksi ja yllyttäneet häntä rotkoon – kehottivat häntä nyt vetäytymään oman turvallisuutensa vuoksi.
Taistelujen jatkuessa Herkimer keräsi miehiään ja taisteli tiensä ulos rotkosta sen länsipuolella olevalle harjanteelle. Ohjatessaan taistelua nojaillessaan siellä olevaan pyökkipuuhun ja polttaessaan piippuaan Herkimer havaitsi, että alkuasukkaat tarkkailivat hänen miliisimiestensä muskettien savun puhalluksia. Alkuperäisasukkaat käyttivät hyväkseen viivettä, joka aiheutui tarpeesta ladata uudelleen sytytinkivellä ladattavat suulakit, ja ryntäsivät ja hyökkäsivät miliisimiesten kimppuun särmikkäillä aseilla – tomahawkeilla ja veitsillä.
Taistelun aikana raju ukkosmyrsky aiheutti tunnin tauon taisteluun; Herkimer ryhmitti miliisinsä korkeammalla maastossa. Hän ohjeisti miehiään taistelemaan pareittain: kun yksi mies ampui ja latasi, toinen odotti ja ampui vain, jos häntä vastaan hyökättiin. Molempien oli pyrittävä pitämään vähintään yksi ase ladattuna koko ajan. Tämä taktiikka palveli intiaanien pitämistä loitolla Herkimerin komennon jäännösten vakauttamiseksi.
Ukkosmyrskyn jälkeen saapui vahvistusosasto Kuninkaan kuninkaallisten yorkkilaisten joukoista. Nämä lojalistit käänsivät takkinsa nurinpäin naamioidakseen itsensä Fort Stanwixista laaksoa ylöspäin tulevaksi apujoukoksi. Yksi patrioottien miliisimies, kapteeni Jacob Gardinier, tunnisti kuitenkin lojalistinaapurin kasvot. Sekasorron vallitessa King’s Royal Yorkin sotilaat onnistuivat panostamaan miliisin asemiin, mutta tappioiden kasvaessa he vetäytyivät.
Ympäri vuorokauden Fort Stanwixin varuskunta lähti noin kello 14 linnoituksesta ryöstämään brittien ja intiaanien leiriä. Alkuperäisjoukot vetäytyivät toiminnasta huutamalla ”Oonah, oonah!”, joka oli senecojen merkki vetäytymisestä. Patrioottien käyttämä taktiikka viivästytti vakavasti St. Legerin suunnitelmia tunkeutua Mohawkin laakson läpi ja yhdistyä Burgoynen ja Howen kanssa.
Natiivien ja lojalistien vetäydyttyä ne patriootit, jotka eivät olleet paenneet paikalta, huolehtivat haavoittuneiden evakuoinnista, ja osa heistä vietiin veneellä jokea alas turvaan. Monet haavoittuneet patriootit jäivät kentälle. Kuolleita ei haudattu useisiin vuosiin.
Historiallisten kertomusten mukaan tunnin kuluttua taistelusta puro valui punaisena kaatuneiden verestä, minkä vuoksi paikalliset asukkaat kutsuivat Oriskanyn taistelua seuraavina vuosikymmeninä yleisemmin Bloody Creekin taisteluksi. Taistelu tunnetaan brittitallenteissa Herkimer’s engagement -nimellä kunnioituksesta amerikkalaisen kenraalin uhrautumista ja voittoa kohtaan.
Intiaanit kiduttivat ja söivät joitakin vankejaan.
Sayenqueraghta, päämies oli päällikkö, ehdotti taistelujen jatkamista ajamalla kolonialistit takaa joen alajuoksua alaspäin German Flattsiin, mutta St. Leger torjui heidän ehdotuksensa. Tämä taistelu merkitsi sisällissodan alkua irokeesien konfederaatiossa. Brantin mohawkit polttivat Orisken oneida-asutuksen, kun taas oneidat ryöstivät Tiononderogen ja Canajoharien. Fort Hunterin mohawkit joutuivat myöhemmin saman kohtelun kohteeksi. Tämä sai suurimman osan jäljellä olevista mohawkeista pakenemaan Kanadaan.
Miehet kantoivat haavoittuneen prikaatikenraali Nicholas Herkimerin pois taistelukentältä. Hänen jalkansa amputoitiin, mutta leikkaus sujui huonosti, ja Nicholas Herkimer kuoli 16. elokuuta 1777.
Loyalisti John Butler komensi taistelussa intiaaniosastoa. Butlerin osallistuminen tähän brittien voittoon johti siihen, että hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja hänelle annettiin Butler’s Rangersin komento.
Marinus Willett lähti linnakkeesta 9. elokuuta 1777 ja lähti Albanyyn pyytämään apua. Kenraali Benedict Arnold lähetettiin paikalle, ja hän saapui Daytonin linnakkeeseen 800 sotilaan kanssa ja värväsi 400 miestä lisää. Elokuun 22. päivänä he marssivat Fort Stanwixiin. Linnaketta piirittäneet brittijoukot pakenivat kuultuaan Arnoldin joukkojen lähestymisestä. Intiaanit olivat erityisen haluttomia osallistumaan uuteen taisteluun Oriskanyn taistelun tappioidensa jälkeen. Britit vetäytyivät Ontariojärven kautta liittyäkseen Burgoynen seuraan, jolloin Saratogan kampanjan tämä osa-alue kariutui.
Mohawkin laakson vähäisen asukasluvun vuoksi Oriskanyn taistelussa kärsityt patrioottien tappiot olivat yhteisölle lähes ylivoimaiset. Jotkut perheet menettivät kaikki miespuoliset jäsenensä; tuskin yksikään perhe selvisi vahingoittumattomana. Lisäksi taistelijat joutuivat usein taistelemaan sukulaisiaan vastaan, jotka sattuivat valitsemaan vastapuolen. Saksalaisia, intiaaneja ja englantilaisia kuoli molemmilla puolilla.