Aamut Mainen osavaltiossa eivät ole vastoin yleistä uskomusta jatkuvaa Robert McCloskey -tarinaa. Kalastus- ja puunkorjuualalla työskentelevät ovat hereillä hyvissä ajoin ennen auringonnousua, ja he tekevät usein raakaa työtä rankaisevissa olosuhteissa. On siis aivan luonnollista, että jotkut saavat motivaatiota päivän läpiviemiseksi (tai sen aloittamiseksi) hieman Allen’sia kahvissaan tai kylmällä lasillisella Allen’sia ja maitoa.

Mainesilla on kaikenlaisia lempinimiä osavaltion myydyimmälle viinalle (volyymin mukaan – Fireball-kaneliviski ohitti sen äskettäin myynnissä). Useimmat ovat hellyttäviä, jotkut eivät, ja vain harvat voidaan painaa tässä lehdessä vieraannuttamatta sen hyveellisempiä lukijoita. Useimmat niistä tervehtivät 60-prosenttisen, aidolla kahvipapu-uutteella maustetun liköörin samettisen vasaramaisia ominaisuuksia, jotka sekoittuvat Oakhurstiin jään päällä. Toisaalta, kun olin töissä viinakaupassa, minua ärsytti se, että useat kanta-asiakkaat laittoivat päivittäin litran verran tätä kamaa pois. (1,75 litran muovipullo maksaa noin 15 dollaria.) Toisaalta minua ärsyttää, kun näen Allen’sia tarjoiltavan tai nautittavan ironisesti, eräänlaisena alatyylisenä temppujuomana, joka on pilkkaa niitä kohtaan, jotka todella nauttivat siitä.

Allen’sin suosio Mainessa on kulttimainetta – se on myydyin juoma täsmälleen missään muualla, ja se on enemmän tai vähemmän tuntematon Uuden-Englannin ulkopuolella. Ja kuten kaikki kulttijuomat, se inspiroi hyvin erityisiä, ritualisoituja tilauksia faniensa keskuudessa. Hyvät baarimikot tietävät, ketkä kanta-asiakkaat haluavat Allenin ja maidon ”hyvin tummana”. Toiset, yhtä omistautuneet fanit vain tarkkailevat pientä roisketta kahviinsa aina, kun he lapioivat pihatietä. Minä puolestani otan Rumfordin – puolet Allen’sia ja puolet Moxieta, joka tarjoillaan murskatun jään päällä. Ja kyllä, tuoppilasi riittää mainiosti, kiitos. – JOE RICCHIO

Joe Ricchio on Down Eastin entinen ruokatoimittaja ja Mainen ruokaguru.