Olen juuri tulossa pitkältä ajanjaksolta, jolloin en ole työskennellyt. Työstä ei ollut pulaa, koin vain tätä ”yksi asia johtaa toiseen”, eikä koskaan tuntunut olevan tarpeeksi aikaa katsoa ylöspäin ja varmistaa, että olin oikealla tiellä.

”Vapaana” olemisen olemus ei ole asia, josta minulla on liikaa kokemusta. Olen ollut töissä 13-vuotiaasta asti, ja varmaan jo aiemmin suunnittelin, että teen töitä ja lähden pois. Olen sydämeltäni työläismehiläinen.

Vapaalla oleminen on opettanut minulle sen, että maailma ei lakkaa pyörimästä vain siksi, että olen ottanut vapaata. Ihmiset jatkavat edelleen elämäänsä ja bisnekset hoituvat edelleen. Kuistilta avautuvasta näkymästä tulee vain paljon suloisempi, kun tehtävälistani ei kolkuttele päässäni.

Mutta se, mikä on yllättänyt minut enemmän kuin mikään muu, on se, että vaikka stressi ja ahdistus ovat varmasti vähentyneet huomattavasti, ne eivät oikeastaan poistu minulta. Minulla on stressin ja ahdistuksen perustaso, joka näyttää olevan krooninen. Vaikka en voi sanoa olevani iloinen tästä, olen valaistunut sillä tavalla, että kun tiedän tämän, en voi liittää kaikkea stressiä ja ahdistusta, jota tunnen, siihen, mitä milloinkin tapahtuu, vaan minun on liitettävä suuri osa siitä, mitä tunnen, minuun ja luonnolliseen fyysisyyteeni.

Ja se on ok. Kunhan vain tiedän siitä.

Kun alan taas rakentaa työelämääni, menen siihen tietoisena tästä perusstressistä ja siitä, että se johtuu minusta. Isäni kärsi valtavasta ahdistuneisuudesta ja koko ikänsä hän syytti kaikesta ympärillään (myös omista epäonnistumisistaan, jotka vain hän näki) tätä kroonista tunnetta sisällään. Jos pystyn parantamaan sitä edes vähän, se on oman ahdistuneisuuteni omistaminen ja sen ohjaamisen opetteleminen, koska ainoa asia, joka on siitä vastuussa, olen minä, minun maailmankuvani ja se, miten reagoin siihen.”

T.S. Eliot sanoi: ”Ahdistus on luovuuden palvelijattarena”. Jos näin on, en toivoisi sitä pois edes synkkinä päivinä.

Toivon teille arvokkaiden oivallusten viikkoa.