Ahdistus ja itsetuntemus

Nainen pohdiskelee

Monista ihmisistä, jotka kärsivät ahdistuneisuudesta tai jostain muusta psykologisesta ongelmasta, joka vaivaa heitä, voi tulla hyvin itsekeskeisiä ja keskittyä kaikkeen henkilökohtaiseen niin, että ympäröivä maailma jää huomiotta. Heidän kiinnostuksensa ja keskittymisensä voi kaventua niin paljon heihin itseensä ja heidän ongelmiinsa, että heidän on uskomattoman vaikeaa olla kiinnostuneita mistään muusta sisäisen maailmansa ulkopuolella.

Tämä jatkuva itsekeskeisyys ja pakkomielteinen itsetutkiskelu voi johtaa siihen, että he kokevat olevansa hypertarkkoja itsestään, ajatuksistaan ja teoistaan. Heillä on tunne siitä, että he ovat loukussa omassa päässään eivätkä tunne olevansa kykenemättömiä muodostamaan todellista yhteyttä muihin ja ympäröivään maailmaan.

Niin monet ihmiset ovat ottaneet minuun yhteyttä aiemmin ja kysyneet sellaisia kysymyksiä kuin;

Kuinka voin lakata ajattelemasta itseäni?

Kuinka pääsen ulos päästäni?

Miksi tunnen olevani niin tietoinen itsestäni?

Miten voin lopettaa märehtimisen?

Miksi tunnen olevani irrallaan elämästä ja muista?

Mikä aiheuttaa nämä akuutin itsetuntemuksen tunteet?

Ahdistus ja itsetuntemus

Kun kärsii ahdistuneisuudesta tai jostain muusta sairaudesta, joka ahdistaa, yksilö päätyy märehtimään itseään päivittäin. Tämä jatkuva itsetutkiskelu johtuu siitä, että he eivät tunne oloaan sisäisesti hyväksi, ja kaikki märehtiminen ja pakkomielle on yritys korjata, paeta tai saada tolkkua siihen, miltä heistä tuntuu. Valitettavasti tämä jatkuva itsekeskeisyys ei ratkaise heidän kärsimystään. Itse asiassa sillä on päinvastainen vaikutus ja se saa heidät tuntemaan olonsa pahemmaksi ja loukkuun jääneemmäksi kuin koskaan.

Syy siihen, miksi ihmisten on vaikea lopettaa kaiken henkilökohtaisen märehtiminen, on se, että he pelkäävät päästää irti tarpeesta yrittää korjata itsensä. Heistä tuntuu, että heidän on pysyttävä kaiken päällä ja yritettävä jatkuvasti keksiä ulospääsyä, ja jos he eivät tee niin, he menettävät itsensä lopullisesti. He eivät ymmärrä, että juuri pohdiskelu aiheuttaa niin monia heidän ongelmiaan.

Tämä pakkomielteinen pohdiskelu on myös vastuussa koko joukosta uusia oireita, ja niinpä sairastunut päätyy pohtimaan vielä enemmän, mikä johtaa noidankehään, jossa hän yrittää ratkaista itsensä. Tämä noidankehä syntyy, koska jatkuvat yritykset ”ratkaista” päätyvät luomaan juuri ne oireet, joita he yrittävät paeta, ja näin he vain päätyvät loputtomaan silmukkaan.

Pakkomielteisen pyörittelyn oireet

  • Tunne siitä, että on loukussa päänsä sisällä
  • Yhteyden menettäminen ulkomaailmaan
  • Tietoisuutenne on jatkuvasti sisäänpäin kääntyneenä
  • Depressio
  • Henkinen uupumus
  • Matalaa itsetuntoaitsetunto
  • herkkyys
  • Yliaktiivinen mieli
  • Nukkumisvaikeudet
  • Huono mielenterveys

Mässäilyn negatiiviset vaikutukset

Itsesääli ja ahdistuneisuus

Et koe olevasi osa elämää

Kun mässäilet minkä tahansa asian kanssa, silloin rajaat keskittymisesi tuohon yhteen kohteeseen ja menetät siten tietoisuutesi ympäristöstäsi. Ajattele tietoisuuttasi taskulampun valona, jos loistat valoa sisäiseen maailmaasi, niin sinulla ei ole valoa/tietoisuutta ulkomaailmaan, joten et enää tunne olevasi osa sitä.

Ihmiset, jotka ovat juuttuneet tähän kehään, valittavat, etteivät pysty olemaan kunnolla yhteydessä toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Tästä syystä monilla sairastuneilla on myös taipumus kulkea ympäriinsä unenomaisessa tilassa, tilassa, jossa heillä on vaikeuksia huomioida lähiympäristöään ja vaikeuksia olla läsnä muiden seurassa. Totuus on, että haluat tuntea olevasi osa ulkomaailmaasi; silloin sinun on siirrettävä tietoisuutesi sisäisestä maailmastasi takaisin ulkoiseen maailmaan.

Se väsyttää sinua henkisesti

Jatkuva pohdiskelu väsyttää sinua myös henkisesti ja on ensisijainen syy henkiseen väsymykseen. Aivot eivät vain koskaan saa taukoa, joten ne alkavat väsyä, mikä voi aiheuttaa henkilölle oireita, kuten uniongelmia, fobioita, masennusta, ärtyneisyyttä, kiinnostuksen puutetta elämää kohtaan ja jatkuvan uupumuksen tunnetta.

Suhteet ja ystävyyssuhteet voivat kärsiä

Jatkuva miettiminen voi johtaa siihen, että henkilöstä tulee tietämättään hyvin itsekeskeinen, ja jatkuva itsekeskeisyys voi alkaa vahingoittaa ystävyyssuhteita ja ihmissuhteita. Tämä johtuu siitä, että hänellä on vain vähän energiaa tai kiinnostusta lähipiirinsä tarpeita kohtaan, joten häneltä puuttuu se läheisyys ja kiintymys, jota kaikki ihmissuhteet tarvitsevat kukoistukseen.

Se voi vaikuttaa mielenterveyteemme

Jatkuva märehtiminen voi vaikuttaa haitallisesti mielenterveyteemme ja pitää meidät juuttuneina negatiivisen ja tuottamattoman ajattelun kierteeseen, mikä voi johtaa masennuksen tunteeseen ja huonoon itsetuntoon. Viimeinen paikka, josta löydät henkistä hyvinvointia, on mököttäminen. Sen sijaan, että se auttaisi, tämä jatkuva keskittyminen sisäänpäin on paljon todennäköisempää, että se ylläpitää ja monissa tapauksissa jopa lisää tätä ahdistavaa mielentilaa.

Tuntee olevansa ansassa omassa mielessään ja tietoinen omista ajatuksistaan ja teoistaan

Jatkuva itsetutkiskelu voi johtaa siihen, että ihminen tuntee olevansa ansassa omassa mielessään. Tämä voi johtaa siihen, että hän tuntee itsensä hypertietoiseksi teoistaan ja ajatuksistaan ja muutamissa tapauksissa tulee hypertietoiseksi hypertietoisuudesta itsestään. Tämä vaihe voi olla hirvittävän turhauttava, koska heidän on vaikea siirtää huomiotaan itsestään ulkomaailmaan, mikä aiheuttaa ahdistavaa sulkeutuneisuuden tunnetta ja elämänilon puutetta.

On monia eri syitä, joiden vuoksi henkilö voi murehtia

Henkilö, jolla on huono itsetunto, saattaa jatkuvasti murehtia sitä, mitä ihmiset ajattelevat hänestä, ja hän voi jatkuvasti toistaa päivän aikana käymiään keskusteluja. Hänen huomionsa ei ole ympäröivässä maailmassa, vaan hänessä itsessään.

Sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivä henkilö saattaa mennä sosiaaliseen tilaisuuteen ja viettää koko illan murehtien sitä, miten hän vaikuttaa, mitä muut ajattelevat hänestä ja huomaavatko ihmiset, miten epämukavalta hänestä tuntuu. Heidän huomionsa ei kiinnity keskusteluun, vaan heihin itseensä.

Terveysahdistuksesta kärsivä saattaa murehtia koko päivän jotakin vartalossaan havaitsemaansa kauneusvirhettä, kyhmyä tai kuoppaa ja miettiä samalla, pitäisikö varata uusi aika lääkärille. Heidän huomionsa ei kiinnity ulkomaailmaan, vaan heihin itseensä.

Yleisestä ahdistuneisuudesta kärsivä henkilö saattaa viettää koko päivän töissä kyseenalaistaen jatkuvasti, miksi hän tuntee olonsa sellaiseksi kuin tuntee, ja yrittäen samalla henkisesti keksiä ulospääsyä. Hänen huomionsa ei ole työssä; se on hänessä itsessään.

Muut saattavat viettää kaiken aikansa etsien foorumeita, googlettamalla oireita ja uppoutumalla itseapukirjoihin, jolloin he eivät anna minkään muun kuin ”itsensä korjaamisen” olla osa heidän päiväänsä. Heidän huomionsa ei ole jokapäiväisessä elämässä, vaan se on heissä itsessään

Heistä tuntuu, että jos he eivät löydä ratkaisua ongelmiinsa, heidän on jatkettava tätä jatkuvaa kaiken henkilökohtaisen pakkomielteistä pohtimista. Monet haluavat kyllä luopua siitä, että ovat niin itsekeskeisiä, mutta siitä on tullut sellainen tapa, etteivät he tiedä, miten.

Kuinka voitin ylenpalttisen itsetietoisuuteni

Olin samanlainen kärsiessäni; tuntui siltä, etten enää saanut huomiotani irti minusta ja sisäisestä tilastani. Tuskastelin jatkuvasti sitä, miltä minusta tuntui, samalla kun yritin henkisesti löytää ulospääsyä, ja menetin siten kyvyn olla osa ulkomaailmaa.

Jos juttelin jonkun kanssa, huomioni palasi aina takaisin itseeni, mikä johti siihen, että tunsin itseni uskomattoman sulkeutuneeksi enkä enää kuulunut keskusteluun. Jopa jokapäiväisiä tehtäviä tehdessäni huomasin, että pystyin tuskin keskittymään: Minulla oli jatkuva tunne siitä, että olin loukussa pääni sisällä, enkä kyennyt olemaan osa mitään itseni ulkopuolista, ja se oli hirvittävän turhauttavaa.

Jopa silloin, kun ahdistuneisuusoireet olivat poistuneet minusta, minulle jäi edelleen tämä tunne siitä, että olin liian tietoinen itsestäni, ja minun oli vaikea löytää iloa mistään, koska en koskaan tuntenut olevani täysin osa sitä. Aluksi taistelin tätä sulkeutuneisuuden tunnetta vastaan ja yritin voittaa sen syvällisemmällä ajattelulla ja taistelemalla. Kun tämä ei toiminut, yritin sitten sivuuttaa sen tai pakottaa huomioni itseni ulkopuolelle, ja kun nämäkin käytännöt epäonnistuivat, olin neuvoton, mitä tehdä, ja ajattelin, että olin juuttunut tähän ikuisesti.

Pitkän pohdinnan jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että kaikki epätoivoiset yritykseni yrittää voittaa tämä oire, saivat minut palaamaan takaisin miettimään itseäni, joten tietoisuuteni kohdistui minuun enemmän kuin koskaan. Tuli myös selväksi, että juuri se, että yritin olla välittämättä siitä, oli myös toinen tapa ajatella sitä. Vähän niin kuin ”Yritä olla ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia”, ja niinpä ajattelet vain vaaleanpunaisia elefantteja.”

Ymmärsin nyt, että tietoisuuteni oli jatkuvasti keskittynyt minuun vain luomani tavan vuoksi. Olin vuosien ajan ajatellut vain itseäni ja sisäistä tilaani, joten tietysti tietoisuuteni oli nyt keskittynyt siihen. Sain syvällisen oivalluksen siitä, että se en ollut minä, joka ajatteli itseäni; se oli tapa, jonka olin luonut aivoihini. Juuri tästä syystä en pystynyt voittamaan sitä enkä heti lopettamaan itsestäni ajattelemista, koska tämä tapa ohitti kaikki yritykseni tehdä niin.

Tie ulospääsyyn oli siis se, että lopultakin luopuisin pakkomielteisestä minusta ja tästä sulkeutuneisuuden tunteesta, lopettaisin yrittämiseni ratkaista itseäni jatkuvasti ja palaisin vain elämään. Samalla minun oli myös ymmärrettävä, että tapa miettiä itseäni ja sisäistä maailmaani todennäköisesti jatkuisi jonkin aikaa, mutta hyväksyisin nyt tämän tavan ja eläisin sen rinnalla, kun en enää yrittäisi paeta sitä tai korjata sitä.

Vapaus tuli lopulta kauttani, kun annoin itseni kokea tämän yltiöpäisen tietoisuuden tunteen yrittämättä ratkaista sitä. Tämä vei lopulta keskittyneen keskittymisen minulta pois. Kun näin sen ongelmana, turhauduin siihen tai yritin ratkaista sen, niin huomioni oli taas minussa ja niin jäin silmukkaan. Kaikki aiemmat yritykseni ratkaista se saivat minut vain vetäytymään takaisin itseeni, mikä ilmeisesti pahensi asioita, koska silmukka tapahtui juuri siksi, että olin liiaksi sisäänpäin kääntynyt.

Aiemmin ongelmana oli pelkoni sitä kohtaan, pelkoni itse tunnetta kohtaan, pelkoni siitä, että jäisin ikuisesti näin jumiin enkä voisi enää koskaan nauttia elämästä. Tämän vuoksi olin jatkuvasti kiinnittynyt siihen, mitä aivoni tekivät, mitä minun piti tehdä saadakseni tämän tunteen katoamaan, ja niinpä tietysti tällä lähestymistavalla vain ruokin tapaa entisestään, ja siksi mikään ei muuttunut.

Mitä enemmän pelkäsin sitä, sitä enemmän pakkomielteenomaisesti pohdin sitä ja yritin ratkaista sitä. Lopulta tajusin, ettei kyse ollut koskaan siitä, että yrittäisin korjata sitä tai harhauttaa itseäni siitä; kyse oli siitä, että tulisin hyväksyvämmäksi sen suhteen, vaikka tapa oli läsnä. Se, että yritin taas ratkaista sen tai harhauttaa itseni siitä, tuli pelosta ja piti sen vain mielessäni etualalla.

Oppiessani kiinnittämään huomioni takaisin ympäröivään maailmaan

Pois omasta päästä

Oppiessani kiinnittämään huomioni takaisin ympäröivään maailmaan

Aluksi vaati valtavan uskon hyppäyksen olla enää pakkomielteisesti kiinnittämättä huomiota kaikkeen henkilökohtaiseen, koska se oli ollut tapana jo niin kauan. Kun luovutin, oli valtava vetovoima palata siihen. Näin aivot tekevät tavan kanssa; ne yrittävät vetää teidät takaisin tuttuun, aivan kuten tupakoitsijalla, jolla on valtava vetovoima laittaa savuke takaisin suuhunsa.

Tottumukseni oli langeta takaisin siihen, että yritin korjata itseni, ja tarvittiin jonkin verran tahdonvoimaa tämän vetovoiman ohittamiseen. Tiesin vain, että minun oli pakko muuttua, ja niinpä vain luovuin kaikesta pakkomielteestä ja yrityksistä ratkaista itseni ja palasin elämään elämääni hyväksyen itseni sellaisena kuin olin, erityisesti tämän jatkuvan itsetuntemuksen tunteen.

Oppiessani vihdoin päästämään irti

Kutsuin tätä vaihetta ”lopulliseksi pudotuksekseni”, jossa vain antauduin ja luovutin siitä, etten enää yrittänyt muuttaa mitään. Annoin vain täysin kaiken olla sellaisena kuin se on. Tulin siihen tulokseen, että jos tekisin näin, mielellä ei olisi enää mitään pakkomielteistä, kontrolloitavaa tai korjattavaa.

Kuten sanoin aiemmin, pakkomielteisyys ja pohdiskelu johtui siitä, etten tuntenut oloani sisäisesti hyväksi, joten ulospääsyn oli tapahduttava sen kautta, että olin nyt sinut sen kanssa, etten tuntenut oloani hyväksi, vaikka tunsin oloni ärtyneeksi, ahdistuneeksi sotkuksi.

Viimein tajusin, etten voisi koskaan päästä pois tästä tilasta, jossa nyt olin, murehtimalla enemmän, koska juuri murehtiminen oli vastuussa siitä, että tunsin itseni niin itsetietoiseksi ja että minulla oli vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä muihin ja ympäröivään maailmaan

Tiesin hyvin syvällä tasolla, että jos halusin olla osa ympäröivää maailmaani, minun täytyi ottaa fokus pois sisäiseltä maailmaltani ja suunnata se takaisin ulkoiseen maailmaan. Itse asiassa sain valtavan oivalluksen juuri tästä tosiasiasta, kun yritin kommunikoida äitini kanssa, kun hän kirjoitti sähköpostia. Koska hän oli niin uppoutunut sähköpostiin, sain keskustelusta takaisin vain outoa mutinaa. Oli selvää, ettei hän voinut puhua minulle, kun hänen huomionsa oli siinä, mitä hän teki.

Tällöin tajusin, että tämän takia en tuntenut olevani osa elämää ja miksi tunsin itseni niin puolivillaiseksi ja irralliseksi ympäristöstäni, koska mikään huomioni ei ollut tuolla ulkona, vaan se oli aina minussa. Äitini ei ollut osa keskustelua, koska hänen tietoisuutensa oli hädin tuskin siinä, hän ei pystynyt laittamaan sitä kahteen asiaan yhtä aikaa, aivan kuten minä en pystynyt laittamaan sitä sisäiseen tilaani ja ympäristööni. Tämä on ainoa syy siihen, että tunsin itseni niin irralliseksi, eikä se johtunut siitä, että minussa olisi ollut jotain syvästi vialla.”

Nyt tajusin, miksi minun oli niin vaikea olla osa keskustelua, sillä oli hyvin vaikeaa olla kiinnostunut ja olla osa keskustelua, kun kaikki huomioni oli keskittynyt sisäänpäin. Huomasin vihdoin, ettei minussa ollut mitään vikaa ja että olin jälleen kerran itse vastuussa siitä, miltä minusta tuntui, ja että vain minä ja vain minä itse pystyin pääsemään ulos tästä kehästä, jossa olin.

Keskittymällä enemmän ulkomaailmaan en tarkoita sitä, että yritin olla ajattelematta itseäni, sillä se olisi ollut haitallista. Se oli vain luonnollinen tapahtuma, kun lakkasin miettimästä kaikkea henkilökohtaista, hyväksyin luomani tavan ja lakkasin yrittämästä ratkaista itseäni.

mies rentoutuu ei enää murehdi

Tiesin, että tämä ei tapahtuisi yhdessä yössä, ja minun olisi pysyttävä sitoutuneena siihen. Ensimmäinen asia, joka minun oli siis tehtävä, oli lopettaa pakkomielteinen suhtautuminen itseeni, sisäiseen tilaani ja juuri tähän ylilyönnin tunteeseen. Minun oli hyväksyttävä, että olin luonut tämän tavan ja että se jatkuisi jonkin aikaa, mutta en enää aikonut antaa sille lisää polttoainetta yrittämällä korjata sitä tai paeta sitä.

En voinut turhautua tähän menneeseen tapaan; en voinut voittaa sitä. Minun oli palattava sinne, alettava elää ja olla tekemisissä ympäröivän maailman kanssa tämän tunteen kanssa tai ilman sitä. Se, että yritin voittaa sen, teki siitä vain ongelmallisemman, joten vain lisäsin keskittymistäni siihen.”

Tämän uuden ymmärryksen ja lähestymistavan myötä tapa ajatella itseäni alkoi hävitä ja tietoisuuteni siirtyi hitaasti mutta varmasti takaisin ympäristööni luonnollisesti. Tämän tietoisuuden siirtymisen myötä kaikki näytti paljon värikkäämmältä, melkein 3D:nä, ja aloin huomata ja arvostaa asioita, joita en ollut aiemmin nähnyt. Aloin nähdä kauneutta ympärilläni sen sijaan, että olisin ollut jatkuvasti pakkomielteinen itseni kanssa.

Olin vihdoin ymmärtänyt, mikä tämän ongelman aiheutti, ja leikkasin pois sen juurisyyn sen sijaan, että olisin jatkanut työskentelyä oireiden parissa, ja pystyin nyt voittamaan tämän hirvittävän turhauttavan osan elämästäni.

Viimeiseksi tässä on vastaus eräältä blogini kirjoittajalta eräälle, joka kysyi, miten hän pääsi eroon tavasta miettiä itseään.

”Yrittämättä sitä, mitä enemmän vastustat tätä tunnetta tai reagoit siihen kauhulla, sitä enemmän se jatkuu. Periaatteessa sanoin vain: ”Okei, kaipa tämä on se, mitä ajattelen nyt jonkin aikaa.” En yrittänyt voittaa tai voittaa sitä millään tavalla, ja lopulta se jätti minut.”

Tämä artikkeli on poimittu kirjastani ”Vihdoin elämä ja sen jälkeen”, joka on jatkoa myydyimmälle ahdistuneisuutta käsittelevälle kirjalleni ”Vihdoin elämä”, jota on nyt myyty yli 100 000 kappaletta, ja jota suosittelevat lukuisat terapeutit, ja joka on nykyään monien lääkäreiden reseptillä monissa lääkärin vastaanotoissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.