Mars on jatkuva keskustelunaihe avaruustutkijoille ympäri maailmaa. Olemme lähettäneet sinne kymmeniä avaruusaluksia tutkimaan sitä. Jotkut haluavat laskeutua sinne astronautteja. Planeetta on juuri niin kaukana, että tämä unelma on vaikea toteuttaa, mutta juuri niin lähellä, että se herättää mielikuvituksemme. Mitkä ovat siis tärkeimpiä asioita, joita punaisesta planeetasta voi oppia?

1. Mikä on punainen planeetta? Marsissa oli vettä muinaisessa menneisyydessä:

Olemme vuosisatojen ajan väitelleet siitä, oliko Marsissa elämää vai ei. Itse asiassa tähtitieteilijä Percival Lowell tulkitsi virheellisesti havainnot planeetan ”canaleista” – italialainen sana kanaville – todisteiksi avaruusolentojen tekemistä kanavista. Kävi ilmi, että Lowellin havaintoja haittasi hänen aikansa huono kaukoputkioptiikka, ja hänen näkemänsä kanavat olivat optisia harhoja. Tästä huolimatta useat avaruusalukset ovat havainneet muitakin merkkejä muinaisesta vedestä – esimerkiksi maastoon uurrettuja kanavia ja kiviä, jotka ovat voineet muodostua vain veden läsnä ollessa.

Marsilla on jäätynyttä vettä Nykyään:

Kysymys vedestä kiinnostaa meitä kovasti, koska se merkitsee asuttavuutta; yksinkertaisesti sanottuna elämä sellaisena kuin tunnemme sen on todennäköisempää, jos siellä on vettä. Itse asiassa Curiosity-mönkijän tehtävänä Marsissa on juuri nyt etsiä asumiskelpoisia ympäristöjä (menneisyydessä tai nykyisyydessä). Marsin ilmakehä on ohut, joten vesi ei pääse virtaamaan tai pysymään suurina määrinä pinnalla, mutta tiedämme varmasti, että navoilla on jäätä – ja mahdollisesti myös muualla planeetalla on huurteisia paikkoja. Kysymys on siitä, kykeneekö jää sulattamaan kesällä tarpeeksi kauan vettä elättääkseen mitään mikrobeja.

Mars Used To Have A Thicker Atmosphere:

Jos vesi olisi voinut virrata menneisyydessä, punaisella planeetalla on tarvittu enemmän ilmakehää. Jonkin on siis täytynyt muuttua viimeisten miljardien vuosien aikana. Minkä? Ajatellaan, että ilmakehään osuneen auringon energian on täytynyt ”riisua” vedyn kevyemmät muodot yläosasta ja hajottaa molekyylit avaruuteen. Pitkän ajan kuluessa tämä vähentäisi ilmakehän määrää Marsin lähellä. Tätä kysymystä tutkitaan tarkemmin NASAn Mars Atmosphere and Volatile EvolutioN (MAVEN) -avaruusaluksella.

Marsissa on äärimmäisiä korkeuksia ja mataluksia maastossa:

Marssin pintapainovoima on vain 37 % Maan painovoimasta, mikä mahdollistaa sen, että tulivuoret voivat olla korkeampia romahtamatta. Tämän vuoksi meillä on Olympus Mons, korkein tunnettu tulivuori aurinkokunnan planeetalla. Se on 25 kilometriä (16 mailia) korkea, ja sen halkaisija on NASAn mukaan suunnilleen Arizonan osavaltion kokoinen. Marsissa on kuitenkin myös syvä ja leveä kanjoni, joka tunnetaan Valles Marineris -nimellä sen löytäneen avaruusaluksen (Mariner 9) mukaan. Joissakin osissa kanjoni on 7 kilometriä (4 mailia) syvä. Nasan mukaan laakso on yhtä leveä kuin Yhdysvallat, ja se on noin 20 prosenttia punaisen planeetan halkaisijasta.

Marsilla on kaksi kuuta – ja toinen niistä on tuhoon tuomittu:

Planeetalla on kaksi asteroidin kaltaista kuuta, Phobos ja Deimos. Koska niiden koostumus muistuttaa NASAn mukaan muualta Aurinkokunnasta löytyviä asteroideja, useimmat tutkijat uskovat, että Punaisen planeetan painovoima nappasi kuut kauan sitten ja pakotti ne kiertoradalle. Aurinkokunnan elämässä Phoboksella on kuitenkin melko lyhyt elinikä. Noin 30-50 miljoonan vuoden kuluttua Phobos törmää Marsin pintaan tai repeää kappaleiksi, koska planeetan vuorovesivoima osoittautuu liian suureksi vastustettavaksi.

Meillä on palasia Marsista Maassa:

Muistatko Marsin alhaisen painovoiman, josta puhuimme? Aiemmin planeettaan on osunut suuria asteroideja – aivan kuten Maahan. Suurin osa roskista putosi takaisin planeetalle, mutta osa sinkoutui avaruuteen. Tämä käynnisti uskomattoman matkan, jossa romu liikkui ympäri aurinkokuntaa ja joissakin tapauksissa laskeutui Maahan. Näiden meteoriittien tekninen nimi on SNC (Shergottites, Nakhlites, Chassignites – geologisen koostumuksen tyypit). Joihinkin näistä meteoriiteista on jäänyt kiinni kaasuja, jotka ovat olleet käytännössä identtisiä niiden kaasujen kanssa, joita NASAn Viking-laskeutumisalukset ottivat näytteitä Punaiselta planeetalta 1970- ja 1980-luvuilla.

Mars tappaisi suojaamattoman astronautin nopeasti:

Kypärän pois ottaneelle on monia ikäviä skenaarioita. Ensinnäkin Mars on yleensä melko kylmä; sen keskilämpötila on -50 celsiusastetta keskileveysasteilla. Toiseksi Marsissa ei ole käytännössä lainkaan ilmakehää. Ilmanpaine Marsissa on vain 1 prosentti siitä, mitä meillä on (keskimäärin) Maan pinnalla. Ja kolmanneksi, vaikka Marsissa olisikin ilmakehä, sen koostumus ei sovi yhteen ihmisen tarvitseman typen ja hapen seoksen kanssa. Tarkemmin sanottuna Marsin ilmakehässä on noin 95 % hiilidioksidia, 3 % typpeä, 1,6 % argonia ja muutamia muita alkuaineita.

Avaruuskauden alkupuolella luulimme Marsin olevan kuin Kuu:

Punaisen planeetan ohi ohittaneet varhaiset NASA:n luotaimet sattuivat sattuivat sattumalta kuvaamaan planeettojen paikkoja, joissa oli kraattereita. Tämä sai jotkut tiedemiehet uskomaan (virheellisesti), että Marsissa on samanlainen ympäristö kuin kuussa: kraatterinen ja käytännössä muuttumaton. Kaikki muuttui, kun Mariner 9 saapui planeetan kiertoradalle marraskuussa 1971 ja havaitsi planeetan olevan maailmanlaajuisen pölymyrskyn vallassa. Lisäksi pölyn yläpuolella näkyi outoja piirteitä, jotka osoittautuivat uinuviksi tulivuoriksi. Ja kuten aiemmin mainittiin, Mariner 9 löysi valtavan Valles Marinerisin. Se muutti näkemyksemme planeetasta lopullisesti.

Marsin ilmakehässä on metaania:

Metaani voidaan tulkita merkiksi biologisesta toiminnasta – mikrobit erittävät sitä – tai jopa geologisesta toiminnasta. Ja aktiivisilla planeetoilla, niin ajatellaan, on todennäköisemmin elämää. Kysymys metaanista Marsissa on siis sellainen, jota tutkijat yrittävät selvittää. Konsensus? Konsensusta ei ole. Kaukoputkihavainnoista on saatu vuosien mittaan hyvin erilaisia mittaustuloksia, ja vain harvat avaruusalukset on suunniteltu etsimään kyseistä elementtiä yksityiskohtaisesti. Curiosity-mönkijä on havainnut alueellaan kymmenkertaisia piikkejä metaanin määrässä, mutta emme tiedä, mistä se on peräisin ja miksi vaihtelut tapahtuvat.

Mars on suosittu avaruusalusten määränpää:

Marsiin on pyrkinyt niin monta avaruusalusta, että lyhyeen artikkeliin on vaikea poimia merkittäviä. NASAn Vikings oli ensimmäinen laskeutuja vuonna 1976; itse asiassa NASA on ainoa virasto, joka on tähän mennessä onnistunut laskeutumaan planeetalle. Joitakin muita sen tehtäviä ovat Pathfinder-Sojourner (ensimmäinen laskeutuja-maasturiyhdistelmä) vuonna 1997, Mars Exploration Rovers Spirit ja Opportunity vuonna 2004 sekä Curiosity-maasturi vuonna 2012. Eikä tässä ole edes mainittu Neuvostoliiton, NASAn, Euroopan avaruusjärjestön ja Intian vuosien varrella Marsia kartoittaneita kiertolaisia. Ja seuraavalla vuosikymmenellä on tulossa vielä paljon lisää avaruusaluksia.